Onpas vierähtänyt tovi... Sinä aikana vanki on vaihtanut osastoa ja edellisen postauksen ongelma näennäisesti mennyttä. Kukaanhan ei osaa varmuudella sanoa mikä on todellisuus muurien sisäpuolella.

Omaisella ja vangilla oli kuitenkin perhetapaaminen marraskuussa. Samalla päivällä vietettiin hääpäivää, onnea meille.
Tapaaminen sattui lauantaille niinkuin monesti aiemminkin. Hehkutettiin miten se hyvä fiilis ei ehkä olisi taas tipotiessään kun heti sunnuntaina olisi tapaaminen pleksillä. Vaan olisi se omaisen ja vangin jo pitänyt oppia olemaan nuolaisematta ennen kuin tipahtaa...
Vanki oli laputtanut, kuten aiemminkin vaan tällä kertaa ei tullut minkäänlaista lappua takaisin.
Ystävälliset vartijat sitten koneeltaan katsoivat omaisen pyynnöstä että onko sunnuntaina tapaamista. Ei ollut. Syy: tapaaminen evätty perhetapaamisen takia.

Ensimmäinen kerta kun näin kävi. Vankila voi siis täysin mielivaltaisesti päättää siitä milloin ja miten paljon vangilla on oikeus hoitaa perhesuhteitaan.
Tähän ei vanki omalla hyvällä käytöksellään pysty vaikuttamaan mitenkään.

Tämän seurauksena seuraavan viikon ajan yritti omainen tavoitella vanki toiminnoista vastaavaa apulaisjohtajaa koko viikon, jättipä omainen lopulta soittopyynnönkin. Turhaan. Omainen soitti useita kertoja päivässä, aina oli vastassa tympeä TUUUT....TUUUT.....TUUUT.... Kunnes puhelu lopulta katkesi omaan mahdottomuuteensa.
Eikä liioin vanki ole tänä päivänäkään saanut selitystä, edes ilmoitusta siitä että tapaaminen evättiin.

Turhauttavaa, äärettömän turhauttavaa. Teet mitenpäin tahansa sillä ei ole vaikutusta. Ainoastaan negatiivisella käytöksellä voit vaikuttaa ja silläkin ajat asioitasi alas, et suinkaan paranna tilannettasi. Hyvää käytöstä ei palkita, jos käyttäydyt hyvin näytetään sinulle että sinulta voidaan siitä huolimatta evätä lakisääteisiä oikeuksia.

Paskaa.

Arki kulkee omaa puuduttavaa uomaansa. Toisinaan tekisi mieli hakata päätä seinään niin että veri lentää, miksikö? No että tämä elämä tuntuisi edes joltain. Että voisi tuntea olevansa elossa, että voisi tuntea jotain mikä ylittäisi tämän turhautumisen tunteen.
Vanki turhautuu vankilassaan, omainen turhautuu arjessaan. Lapset... Niin, lapset kokevat varmasti turvattomuutta tässä aikuisen elämän helvetissä jossa tapahtumat ovat vastoin omaa arvomaailmaa, täysin turhia yrityksiä vaikuttaa omaan asemaansa ja elämäänsä.
Mikään ei ole kuin ennen, mikään ei tule olemaan niinkuin ennen, ei enää koskaan. Jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Mihin suuntaan... Luoja yksin tietää.

Jännityksen sekaisin tuntein omainen odottaa... Jotain. Mitä?