Mikäs se sellainen avioliitto sitten oikeastaan on? Lisää pohdintaa aiheesta jälleen...

Niin, se avioliitto. Sanan kun googlettaa löytää paljon kaikenlaista hyödytöntä roskaa rekisteröidyistä parisuhteista ja naimisiin menosta, mutta ei se voi olla nykyisen yhteiskunnan käsitys avioliitosta.
Onko tosiaan niin että avioliitto = naimisiin meno, häät?

Odotammeko me että kun ollaan käyty sen papin tai tuomarin pakeilla niin sen jälkeen kaikki sujuu kuin itsestään ja jos ei sujukaan niin avioliitto on jotenkin viallinen ja se pitää vaihtaa uuteen niin pian kuin mahdollista?
Missä vaiheessa ihminen kajautti opelin niin rajusti metsään että avioliitostakin tuli kulutus hyödyke jossa vain minä hyötyy, muista viis.
Jostain kaikuu sanat, avioliitto on kahden kauppa. Sen kaupan lyö lukkoon rakkaus, kuin kädenpuristus. Mutta ei se rakkaus riitä.
Ei se sitä ole että "minä nyt jätän kunnioittamatta sinun toiveitasi jälleen tässäkin asiassa, mutta se on ok koska minä rakastan sinua." Tai että "minä en nyt arvosta sinua koska se tarkoittaisi että asiaa ei tehtäisikään minun tavallani, mutta minä rakastan sinua".
Lause "Minä rakastan sinua" on kärsinyt vähintään yhtä suuren inflaation kuin pienet sanat anteeksi ja kiitos.
Omainen voi toisinaan kuulla omasta suustaankin pulpahtavan sanan anteeksi vaikka todellisuudessa sanookin että "Minä en nyt jaksa kinata tästä asiasta ja haluan että sinäkin olet hiljaa". Keskustelun ei kuitenkaan pitäisi päättyä sanaan anteeksi, sana anteeksi ei ole synonyymi sanalla amen.
Keskustelun pitäisi alkaa siitä kun ollaan osattu pyytää anteeksi omia sanoja tai tekoja tai tekemättä ja sanomatta jättämisiä, sanan anteeksi pitäisi avata se kanava jota kautta voidaan selvittää asia niin ettei siihen tarvitse enää palata.

Ja se avioliitto... Sana tahdon taitaakin todellisuudessa kätkeä sisälleen paljon enemmän. Monestikko tulemme miettineeksi sitä miten paljon se sisällään pitää? Mitä me siinä sitten oikeastaan lupaammekaan tahtoa?
Kun se setä siinä edessä kysyy että "Tahdotko sinä....?" Me vastaamme että tahdon. Sille tyypille joka on pukeutunut tummaan pukuun tai vaaleaan kaapuun. Vastaamme tahdon ja oletamme sen vieressä seisovan ihmisen vastaavan samoin. Yleensä hän vastaa. Mutta montako kertaa sitä tulee miettineeksi tosissaan että mitä hittoa sitä tulikaan tahtoneeksi? Pitää varoa mitä pyytää, sen voi saada.
Siinä me sitten ilmoitamme tahtovamme elää sen vieressä seisovan ihmisen kanssa kunnes kuolema meidät erottaa. Me tahdomme kantaa vastuun yhteisestä arjesta ja elämästä. Molemmat. Me tahdomme juhlia hyvinä aikoina, mutta unohdammeko me että samalla me tahdomme seistä sen ihmisen rinnalla myös huonoina aikoina? Me lupaamme rakastaa myötä- ja vastamäessä.
Avioliitto ei takaa meille jatkuvaa myötämäkeä, ehei, se takaa meille sen että vastamäkeä piisaa. Vaikka meillä itsellämme myötämäkeä olisikin, töissä menisi hyvin ja naapurin Maijan kanssa ystävyys olisi kivalla mallilla niin se ihminen jonka kanssa sanoimme tahdon saattaa olla vastamäessä, töissä tuli lomautuslappu käteen ja Pekkakin oli v-mäinen viimeksi saunaillassa.
Silloin ei sitä omaa myötämäkeä voi posottaa eteenpäin laulellen, me tahdoimme ja lupasimme kulkea yhdessä molempia mäkiä sen ihmisen kanssa jonka kanssa monotonisesti toistimme sanan tahdon.

Ei omainen hankkinut aviopuolisoa. Sohvan voi hankkia, koulutuksen ja parempi palkkaisen duuninkin. Mutta aviopuoliso ja avioliitto ei kuulu siihe kategoriaan jotka hankittuaan voi vetää viivan tukkimiehen kirjanpitoon ja siirtyä eteen päin.
Avioliittoon liitetään usein kuva yhdessä vanhenemisesta, mummusta ja papasta kiikkustuolissa elämän ehtoo puolella. Onhan se romanttinen ja ihana kuva.
Me ihannoimme isovanhempiamme jotka ovat yhdessä hankkineet talon ja elämän, saaneet lapsia ja lapsenlapsia ja nyt he viettävät sitten auvoisia eläkepäiviä. Mummu leipoo pullaa ja pappa kiikuttaa lapsenlapsia polvella tai veistelee puulusikoita pihamaalla pikku Erkin kanssa.
Emme useinkaan tule miettineeksi sitä miten monta myötä ja vasta mäkeä he ovat joutuneet yhdessä kulkemaan päästäkseen tuohon tilanteeseen. Miten monta surua ja iloa he ovat jakaneet, montako kertaa on pyydetty, annettu ja saatu anteeksi ja miten useasti molemmat ovat sivuuttaneet ulkopuoliset houkutukset ennen kuin ovat päässeet asemalle jossa ovat vain he kaksi.
Ei ihmiset olleet niin erilaisia 50, 30 vuotta sitten, mutta avioero tilastot olivat. Se että Maijalla rinnat alkoivat roikkua imetyksen jälkeen ei ollut syy Heikin hakea avioeroa eikä se että Jussilla ei oikein stressin takia ottanut eteen saanut Sirpaa juoksemaan naapurin Joukon lakanoiden väliin.
Missä me nykypäivän ihmiset oikein menemme vikaan kun pettämisen ja toisen kunnioittamatta jättämisen voimme aina itsellemme oikeuttaa ja jos ei voi oikeuttaa niin se joka tapauksessa on sen puolison vika ja avioero ainoa mahdollinen vaihtoehto ja ratkaisu?

Tässä oman elämän ja avioliiton kriisien keskellä tulee pohtineeksi kaikenlaista. Sitä avioeroakin. Mutta myös tulee muistuttaneeksi itseään siitä että mitä sitä tulikaan luvattua kun sanoi sanan Tahdon.
Pitäisikö vihkikaavaa muuttaa nyky ihmiselle ymmärrettävämpään muotoon?

Minä ........ Tahdon antaa anteeksi, tahdon tukea, tahdon elää ilot ja tahdon elää surut. Tahdon elää nimenomaan tämän ihmisen kanssa ja tahdon olla hänelle uskollinen. Tahdon turhautua tämän ihmisen kanssa arjessa ja tahdon olla asettamatta liian suurta vastuuta hänen harteilleen. Tahdon jakaa arjesta vastuun ja tahdon olla hyvä vaimo/mies puolisolleni. Tahdon kohdella häntä niinkuin toivoisin itseänikin kohdeltavan. Ja sitten tämän litanjan voisi muistuttaa mieleensä aina hääpäivinä.
Tilastojen mukaan vaan ei tässä maassa paljoa sellaisia vietetä...

Huokaus... Tämän vuodatuksen jälkeen onkin hyvä syventyä pohtimaan sen oman siipan aivopieruja ja elää niitten kanssa. Itsehän omainen ne meni tahtomaan!