Täällä sitä taas rakastetaan hampaat irvessä. Enkä mitenkään voi uskoa olevani täysin yksin tämänkään asian kanssa.

Siellä kun elämä kulkee pientä piiriä, pienessä huoneessa niin siellä jos missä sitä on aikaa olla itsensä kanssa. Kuulostella sydäntään, mutta myös kuulostella niitä omia tarpeitaan. Jopa niinkin pitkälle että lopulta ne omat tarpeet on koko maailma ja elämä tässä maailmassa.
Toisella puolen muuria kantaa sydämessään niin suurta huolta, rakkauden lempeään vaatteeseen kiedottua että unohtaa omat tarpeensa ja alkaa kantaa toista.

Siitä päästään tilanteeseen jossa rakastetaan niin että selkäpiitä karmii. Sitä haluaa rakkaudella toisen ympäröidä, muodostaa rakkaudesta suojan. Kuin taika viitan joka tekee toisesta näkymättömän, koskemattoman.
Onkohan sitä nyt rakastettu sitten vähän liikaakin? Voiko sellaisessa asiassa kuin rakkaus olla myös kohtuus? 

Omainen kuunteli tänään toisen ihmisen pohdintoja rakkauden olemuksesta ja jäi pohtimaan. Mitä se rakkaus sitten on? Onko edes olemassa lausetta "Minä rakastan sinua, mutta...", onko se rakkautta jos siinä on se mutta?
Eikö rakkaus olekin se voima joka meidät ajaa ajamaan toisen etua? Se ei vaadi itselleen? 

Vai onko omainen sittenkin rakastanut sokeasti? Kiertänyt kuin raivoisa terrieri vankinsa ympärillä ja luonut hänen elämäänsä tilanteen jossa hänen ei tarvitse olla tyytyväinen mihinkään, jossa hän aina voi vaatia lisää? 

Missä vaiheessa meidän on lupa seistä itsemme ja vankimme välissä ja sanoa "Tässä menee raja" ? 

Eihän rakkaus tunne rajoja....