7 viikkoa takana, monta edessä. Tämän päiväinen pleksi tapaaminen oli harvinaisen miellyttävä. Ovella oli vastassa iloinen naisihminen, koira jäi yllättäen jälleen kiinni lahkeeseen.

Arvatenkin on perhetapaaminen edelleen se suuri mysteeri ja sen saaminen varmaan se maailman seitsämäs ihme. Minun vankini on riski. Näin oli ilmoitettu. Hän kärsii kunnioituksen puutteesta. Lieneekö tuo mikään ihme, kunnioitus pitää ansaita ja kovinkaan hyvin ei ole vankeinhoitolaitos työntekijöineen panostaneet kenenkään kohdalla sen ansaitsemiseen.
Perhetapaaminen voi olla myös vankilalle turvallisuus riski. Mitä ne meinaa? Että sitten rynnäkkökivääri hanurissa saapastelen paikalle? Viila persiissä viiletän?
Myös se saattaa olla syy evätä tapaaminen etteivät tunne vielä kyllin hyvin vankiani.
Heidänkö se pitää tuntea? Hekö siinä tapaamisessa nyt avainasemassa ovatkin?
Ja jos eivät tunne niin miten voivat luokitella vankini olevan riski?
Ihan haista paska meininkiä tämä.

Kyllä osaa masentaa. Mahtaisikohan sitä löytää maanantaille tekopirteän naaman ja lähteä maailmanvalloitukseen? Yhtä todennäköistä kuin se että tässä elämän vaiheessa asiat sujuisivat jouhevasti.
Olisikohan se vanki siellä kovinkaan paljon vaaraksi kenellekään jos sen annettaisiin saada tukea omaiseltaan? Jos annettaisiin sille mahdollisuus ylläpitää avioliittoaan ja elämäänsä johon tuomion jälkeen olisi palaamassa. Voisikohan se vanki olla jopa helpommin käsiteltävissä? Kutistuisiko siitä että vanki saisi tavata perhettään monenkin pallit vai tippuisivatkohan ne suoraan pois?

Ketä pitää kiittää siitä että saamme tavata edes sunnuntaisin? Kenelle täytyy kuskata pimeä vodka pullo ja korea maksullinen nainen kustantaa tunniksi että asiat alkaisivat sujua? Täytyykö se kirjoittaa taivaalle vai julkaista lehdessä että metsä vastaa niinkuin sinne huudetaan? Täytyykö pyllistää tiettyyn ilman suuntaan vaiko suoraan herra asiasta päättäjälle? Jos se onkin rouva joka sen paperin päällä tällä hetkellä makaa tai asiasta päättää?

Jos tulee kielteinen päätös niin siitä ei voi valittaa. Kuukauden päästä voi sitten hakea uudestaan. Ja mitä hyötyä siitä sitten on kun se paperi taas paranee vanhetessaan ties kenen perstaskussa?

Omainen jaksaa turhautua ja valittaa. Kumma kun ei tyhmän sorttinen naisihminen osaa pitää turpaansa kiinni ja kärsiä hiljaa.

Vankini sen sijaan oli oma ihana itsensä. Puhui kauniita ja näytti hyvälle.
Olisi se varmaan hiukan silittänytkin, ihan hissuksiin kädestä jos ei olisi tällaista akvaariorakkautta tämä suhde tällä hetkellä.

Pulipuli kultaseni ja kelluhan yösi hyvin!