Kyllä ne on elintärkeät nämä tapaamiset. Ilman niitä kuolisi aivan varmasti ikävään, kun niitten välissä on toisinaan olemassa henkensä kaupalla.

Leen@ oli kommentoinut edelliseen postaukseen uskosta, sen loppumisesta ja riittämisestä, isoa kirjaa lainaten. Siitä näkökulmasta jos asiaa tarkastellaan asiasta tuleekin varsin mielenkiintoinen. Riittääkö se todella että vain uskoo ja jos niin mihin se sitten riittää?

Ei se usko ole vienyt kuin harhaan, siihen pisteeseen jossa et enää itsekään tunne itseäsi ja olet täysin toisten armoilla ja Jumalallinen lähimmäisen rakkaus on tipotiessään. Kyllähän se Luoja on hullustaan huolen pitänyt, eikä se Hänen vikansa ole että Omainen harhaan on kulkenut. Omaisen vapaa tahto se on ollut, tällä kertaa se polku vaan ei johtanut maailmaan päin vaan sieltä pois.

Ei siinä riitä silloin usko, toivo eikä rakkauskaan kun astut toiselle puolelle ja näet miten siellä ihmiset voivat. Näet miten kaikki on jätetty Jumalan käteen ja näin vastuu omasta itsestä on siirtynyt jollekin muulle.
Omainen haluaa uskoa että rakkaus kantaa ja parantaa ja omaisen käsitys rakkaudesta on ihan jotain muuta kuin ne opit joihin on törmännyt toisella puolella.

Kevyen puntaroinnin jälkeen omainen palasi takaisin polulleen, tällä polulla ei tarvita uskoa rakkauden kantavuuteen. Tällä polulla se on itsestäänselvyys, se kantaa ja se on ehdotonta. Ei voi saarnata rakkautta, edes lähimmäisen rakkautta jos ei itse kulje omien sanojensa mukaisesti. Itse laatimiaan ja pystyttämiään viittoja on seurattava jotta ei menettäisi uskottavuuttaan tai uskoaan.

Ja mitä se rakkaus sitten on? Meille jokaiselle se tarkoittaa kai eriasioita. Yhdelle se on huolenpitoa, pyykinpesua ja seinään naulattuja tauluja. Toiselle sanoja ja kukkapuskia. Kolmannelle se on passattua iltateetä ja voileipiä.
Kokemuksesta omainen tietää sen tarkoittavan itselleen toisen täydellistä hyväksymistä, vioistaan huolimatta ja niiden takia. Kunnioitusta, tunnetta, hyväilyjä ja suudelmia, sanoja ja toivon luomista sen rakkaan elämään. Se on antamista, mutta ei riitä että annat puhtaat kalsarit ja silitetyn paidan, ei. Sinun pitää antaa itsesi kokonaan, vasta silloin voidaan puhua rakkaudesta.

Mutta kuten todettu, toiselle se riittää rakkaudeksi että pitää maalliset asiat kunnossa.

Perhetapaamisessa tänään oli rakkautta. Ihan sitä aitoa ja oikeaa, puolin että toisin.
Sitä rakkautta jossa ei tarvita sanoja, rakkautta jossa toisen silmistä voi lukea vastauksen niihin kysymyksiin joita ei tarvitse lausua.
Ei ollut satasen kauppalaskua eikä erääntyvää vuokraa. Oli vain rakkautta, hellyyttä ja läheisyyttä. Kunnioitusta ja toisen hyväksymistä täysin alastomana, vailla ainuttakaan suojamuuria.

Siinä ei tarvita miljoonaa euroa eikä yhteistä arkea että rakkaus voi todella kantaa meidät yli vaikeitten aikojen, saada meidät näkemään toisemme uudessa valossa.
Siinä ei tarvita sanoja ja pitkiä pimeitä iltoja kun sen rakkauden voi viestiä kosketuksin.
Ei siinä tarvita turun sanomaa ja aamukahvia että tietää toisen olevan siinä vieressä läpi elämän. Vaikkakin se toinen hetkellisesti ja näennäisesti on poissa.

Omainen on onnellisessa asemassa vaikka nyt näyttäisikin ulospäin siltä että omainen on yksin. Ehkä meillä on kulissit kaatuneet ryminällä, mutta keskinäinen kunnioitus ja avioliitto on kunnossa, kumpikaan ei ole koskaan täysin yksin.
Vangin huoli siitä että omaisella arki vaikeutui kovin maallisten asioitten takia on aitoa ja suurta, kun taas omainen pohtii miten vangin ei tarvitsisi kärsiä siellä ollessaan puutetta. Jos sitä ei ole kokenut itse niin sitä ei voi ymmärtää eikä selittää ymmärrettävästi, mutta he jotka tämän ovat kokeneet tietävät mistä omainen puhuu.

Usko sen sijaan on edelleen koetuksella, usko ihmisiin. Ehkä omainen onkin uskonut ja luottanut vääriin asioihin, ehkä omaisen tuleekin palata takaisin päin, omalle polulleen ja uskoa edelleen siihen kaikenkattavaan rakkauteen.

Minä uskon
aamujen valoon,
ihmisen syliin
ja rakkauden hitauteen.

Minä uskon rakkauteen
joka kulkee etanan lailla:
ei yhden sydämen poikki
yhdessä elämässä loiki.

Minä uskon
etanan nopeuteen,
sylien syvyyksiin,
ja alati kiihkeisiin silmiin
joista aamut juovat
kaiken valonsa.

Minä uskon rakkauden hitauteen.
Minä uskon.

- Tommy Tabermann -

Ehkä omainen uskookin Tommy Tabermanniin??