Muistatte varmaan sen tunteen kun lapsena hubbabubba onnistui jumiutumaan hiuksiin ja aina ihan juureen, nipisti ja tuntui ikävälle ja tiesit että sitä ei saa siitä nätisti pois?

Omainen on harrastanut jonkin aikaa todellisuuden pakenemista ja on sen edessä nyt polvillaan.
Sielun tummia syövereitä tutkiskellen on kulunut loputtoman pitkät unettomat yöt. Ja kyllä, siellä se purkka on jumissa. Sen pois leikkaaminen on jo ajatuksena liian kipeä joten sinne se jää nipistämään kunnes ehkä kasvua tapahtuu sen verran että siitä pääsee eroon.
Niinkuin elämästä koskaan eroon pääsisi. Eletty elämä ja menneet päivät asettuvat tukevasti kyytiin siinä pysyen, kuin purkka tukassa.

Ja voisi sanoa että on tässä eletty. Eläessä nähty asioita joista on piirtyneet jäljet muistin pintaan ja nyt ne kuvat, välähdykset varjostavat unta.
Viime yönä omainen näki unta kuolemasta, omasta kuolemastaan. Omaisella oli unessa vain hetkiä aikaa tehdä ne tärkeät asiat ennen kuin oli aika ottaa se ratkaiseva, viimeinen askel.

Ei tässä fyysisestä kuolemasta kyse ole, ei omainen sitä pelkää. Sen edessä omainen on ollut lapsesta asti. Ei omansa, aina jonkun toisen oman käden oikeuden, tai väkivallan aiheuttaman, edessä. Omainen on katsonut kuolevaa miestä silmästä silmään ja se kuva ei katoa. Omainen on katsonut äitinsä tekevän kuolemaa keittiön pöydän ääressä.
Ei siis fyysinen kuolema itsessään enää omaista pelota, sen läheisyyteen tottuu. Mutta hidas henkinen kuolema aiheuttaa kylmiä väreitä.
Huijannut kuolemaa ja ehtinyt väliin aina ajoissa, onneksi. Mutta aina siitä jää jälki, yksi kivi rekeen.

Ja tätä rekeä sitten on kiskottava perässään koska ainoa suunta on eteenpäin. Ei voi vain hypätä reen kyytiin ja antaa sen liukua alas päin, takaisin menneisyyteen koska mitään siellä ei enää voi korjata. Ei voi palata takaisin ja maalata kuvaa kauniimmaksi.

Mistä uni sitten kertoi? Mitä alitajunta viestitti, mitä sisäinen lapsi halusi omaiselle kertoa? Että se tekee hidasta tukehtumiskuolemaa? Että jonkun pitäisi nostaa tämä kaikki painolasti sen päältä ja laskea se iloitsemaan perhosesta kasteisessa aamussa? 
Onko tämä linnalesken osa se viimeinen painolasti jonka alla lapsi tekee kuolemaa? 

Mutta kenelle voi ihminen antaa lastinsa? Kenelle tarjota ja sanoa ota, minä en jaksa näitä enää perässäni vetää? Kun konkreettisesti ei tätä kuormaa voi kenellekään työntää.
Jumalallekin omainen koitti kuormaansa tarjota, ojensi sakset ja pyysi leikkaamaan purkan psyykkisestä tukastaan, mutta siellä se on ja nipistää edelleen.

Omainen rientää arjen ihanaan myllerrykseen ja pyrkii hukuttamaan nipistyksensä sen pauhuun... Mukavaa loppu viikkoa sisaret :) !!!