On hyvä kirjoittaa asioita muistiin, ettei unohtaisi... Ja omaisella se on sen verran hatara tuo pää että kaikki pitäisi kirjoittaa.

On hyvä keskustella ystävien kanssa, siis jos sellaisia sattuu omistamaan. Silloin tulee usein kerrattua myös niitä oman elämän kipupisteitä.
Ihmisten ja parisuhteitten ongelmat kun on perin samankaltaisia, tilanteet vaihtuu, mutta syyt pysyy samoina.

Monen rapakon yli on kahlattu ja niistä rapakoista selvitty, voittajina. Joskus on kärsinyt luottamus, joskus särkynyt sydän. Joskus hulahtanut usko toiseen lika veden mukana viemäriin. Mutta niistä on selvitty, aina.
Ja tänään ollaan tilanteessa jota ei vaihtaisi pois. Tänään seistään sillä asemalla josta juna ottaa kyytiinsä vain heitä jotka matkustavat yhdessä ja vahvasti ollaan samaan junaan nousemassa.

Itsestään ei mikään tapahdu, ei odottamalla parempaa hetkeä, ei istumalla ja odottamalla että tuo toinen muuttuisi. Siinä saa istua yksinään loputtoman pitkään.
Omainen tuli pohtineeksi eilen sitä että kuinka monessa parisuhteessa ja avioliitossa mahdetaan katsella vain toinen toistensa virheisiin ja ongelmakohtiin ja odottaa että toinen ymmärtäisi olla kyllin pahoillaan, ymmärtäisi loukanneensa, ymmärtäisi muuttua ja olla se unelmien kumppani, hellä ja rakastava, huomioon ottava ja luotettava kuin vuori. Miten voi toiselta vaatia sellaista mitä ei ole itsekään valmis antamaan?

Niin kauan kuin parisuhteessa ei ole väkivaltaa, kaikki on korjattavissa. Väkivallalla omainen tarkoittaa nyt sekä fyysistä pahoinpitelyä ja henkistä väkivaltaa ja viimeksi mainittua löytyy yllättävän monesta suhteesta.
Toisissa suhteissa se ilmenee alistamisena, vallankäyttönä. Kuka pelaa valtapeliä euroilla, kuka emotionaalisella säätelyllä, kolmas vain tyytyy polkemaan toisen niin matalaksi ettei poljettu enää erota itseään kynnysmaton reunasta.
Mutta yhtä kaikki, henkinen väkivalta sucks !

Ja kannattaako sellaiseen suhteeseen jäädä? Kannattaako jäädä elämään jossa on itse kokoajan onneton? Jos ei saa suhteestaan, liitostaan muuta kuin jatkuvaa torjuntaa, ikäviä sanoja ja/tai pahaa mieltä niin vastaako se tarkoitustaan?

Sen sijaan parisuhteen arkipulmat, kuten luottamuspula on helpompia. Käsiteltäviä asioita. Voimme valita kahdesta, joko luotamme tai sitten emme. Jos emme luota niin miten toinen koskaan voi osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen? Jos mitään luottamusta ei ole niin aika mahdottomalta se tuntuu.
Toisinaan sitä tulee loukatuksi ja tuntee itsensä täydelisen petetyksi ilman että kumppani edes tiedostaa toisen, sen loukatuksi tulleen tunnetiloja.
Koska me kuitenkin ihan jokainen olemme sanoneet tahdon ihmiselle niin on turha odottaa että se ihminen tyystin virheetön olisi, emmehän me pääse yksikään leuhkimaan omalla täydellisyydellämmekään.
Mutta meille on annettu lahja, ihan jokaiselle. Se lahja on kyky kommunikoida lajitovereittemme kanssa ja niin ulkoavaruudesta kuin se puoliso joskus tuntuisikin olevan niin myös hänellä on kyky tuottaa järkeviä lauseita ja ymmärtää niitä.
Ja tapoja kommunikoida on monia, kunkin parin on vain valittava ne itselleen sopivat.

Mutta väkivaltaa ei pidä hyväksyä, minkäänlaista. Se ei selviä kommunikoimalla. Ihminen joka kohtelee toista väkivaltaiseseti on sairas ja jollain tavalla vinoutunut, sellainen tarvitsee ammatti apua. Siinä ei auta 100 ave mariaa jos jatkuvasti pahoinpitelee toista, henkisesti, fyysisesti, yhtä kaikki.

Omainen ja omaisen vanki kommunikoi, toki omainen ei aina ole muka osannut tätä jaloa taitoa. Mutta ihminen on oppivainen, vankikin. Vankikin on siis ihminen. Kykenevä kommunikoimaan, rakastamaan ja tekemään virheitä. Kuten me kaikki.
Vanki, siinä missä omainenkin, on kykenevä oppimaan virheistään. Toisten tie on vaan kivisempi kuin toisten.

Avioliitto on kuin pieni lapsi. Alkutaipaleellaan se opettelee seisomaan, kokeilee miten jalat kantaa. Kun sitä on oppinut pysymään tolpillaan ottaa haparoivia askeleita eteenpäin. Ja ennenkuin päästään tilanteeseen jossa kävellään reippain askelin on menty nurin monta kertaa ja kipiää on käynyt. Mutta jokainen mustelma kantaa eteenpäin, lapsi oppii varomaan kynnystä ja pöydänkulmaa.
Jos näin ei tapahdu huolestuneet vanhemmat vievät lapsen lääkäriin. Miksi me emme voisi suhtautua samanlaisella rakkaudella ja huolenpidolla avioliittoomme?
Onko se meille kuitenkin vain yksi saavutettu etappi? Voimme ruksia tehtävä listastamme yli kohdan - Mene naimisiin ?

Oletko sinä mennyt vain naimisiin vai elätkö avioliitossa?

Siinä meille pähkinää torstaille joka on aina toivoa täynnä :) !!