Tasapainon hakemista... Väliaikaelämä on pian taakse jäänyttä elämää, tuleva vaatii asennetta. Sellaista erityistä asennetta jolla mennään soitellen sotaan, tuulta päin vaikka sydäntä kylmäisi. Suuri tuntematon odottaa... *Etsii pimeässä edelleen sitä katkaisijaa*

Tässä kohtaa elämää nousee vangin ja omaisen omat välit esiin kuin hirviö suosta. Ja niissä väleissä on paljon anteeksi annettavaa.
Kun koko tulevaisuus on käsillä tuntuu se omaisesta ylivoimaiselta. Pian ei ole enää vankilaa joka tarjoaa rajoitteiden ja kaiken synkkyytensä lisäksi myös suojaa. Suojaa sille että asioihin ei tarvitse tarttua, ei ole tarpeen kuin rakastaa. Ja rakkaus on silloin helppo valinta. Nyt on kokonainen avioliitto rakennettavana ja palikoista puuttuu, osa on hiukan rikki ja loppuja ei edes halua löytää. Onko kukaan nähnyt mihin omainen laittoi positiivisen ajattelunsa?

Omainen piiputti itsensä siihen pisteeseen että uni löytyy enää purkista. Vanki ei anna armoa, vanki vaatii ja pyytää aina vain lisää. Se että hän omaiselle kertoo ettei näin halua tehdä ja tekee kuitenkin ei auta asiaa yhtään. Jossain kohtaa matkaa on hämärtynyt raja mihin vanki loppuu ja mistä omainen alkaa.
Elämä on kuin pendolino joka kiitää hurjaa vauhtia läpi sysipimeän yön.

Hehkutinko joskus sitä että kerran vanki tulee kotiin? Tässä vaiheessa tuomiota alkaa omainen olla niin väsynyt että jollain tasolla sitä toivoisi ettei minkään tarvitsisikaan muuttua. Varsinkaan kun se ei lupaa helpotusta. Se lupaa lisää asioita joille olisi annettava itsestään vielä se viimeinenkin pala. Kaikki pyörii vangin kotiutumisen, yhteiskuntaan kiinnittymisen, arkeen oppimisen, sen sekä tämän ympärillä. Omainen istuu elämänsä rauniossa hiljaa itkien...

Lapset iloitsevat. Isä tulee kotiin. Kiva.

Työyhteisössä tapahtuneet muutokset ja kehitys asettavat omat haasteensa. Vaikka omainen kuinka koittaisi sopeutua uusiin tilanteisiin ja nauttia siitä mitä tekee tulee aina eteen uusi ihminen joka ei anna mitään, mutta on ilomielin ja riemulla ottamassa.
Johonkin on vedettävä raja, mutta vedetäänkö se tähän? Vedetäänkö se tänään? 
Soititte matkapuhelimeen joka ottaa teidät vastaan Ma - Pe virka-aikaan. Ihminen ei ole tavattavissa iltaisin eikä viikonloppuisin.

Vankila merkitsi rangaistusajan suunnitelmaan koevapauden. Vanki on noudattanut suunnitelmaa omaltaosaltaan. Muutama viikko jäljellä, aikooko vankila noudattaa kyseistä sopimusta joka kuitenkin on molempia osapuolia sitova?

Omainen vetää kahluusaappaat jalkaansa ja lähtee reippain askelin kohti uutta maanantaita...

Valvottaa, ajatukset omaista valvottaa... Tunnelin pää näkyy, mutta mitä?? Siellä ei olekaan valoa, missä on valo? Omaiselle luvattiin valoa !!!
Luvattiin että tunnelin jälkeen alkaa kauniit niityt ja mahdollisuudet, ainoa mitä omainen näkee on uusi alkava tunneli eikä sitä hemmetin valoa näy missään.

Omainen näkee miten siellä uudessa tunnelissa joutuu töihin, joutuu selittelemään muuttunutta itseään, sairauttaan. Niin, omaisella todettiin fibromyalgia sillä välin kun vanki on ollut sovittamassa tekoaan. Ja vanki ei ymmärrä, miten hän voisi? Hän muistaa omaisen sellaisena joka jäi portille.
Omainen näkee arjen missä mikään ei suju, rutinaa ja valitusta. Ei tämän näin pitänyt mennä....

Omainen odotti vankia josta vapauduttuaan tulee ymmärtäväinen, rakastava mies. Sen sijaan omainen näkee laitostuneen ja kapeakatseisen ihmisen. Ja tässä pimeässä omainen etsii katkaisijaa josta sytyttää aurinko, rakkautta joka valaisee tien.

Vanki teki, oikeus tuomitsi ja vankila viimeisteli. Omaisen elämä sellaisena kun hän sen on toivonut on peruutettu. Elämä sellaisena kuin omainen sen tunsi on peruuttamattomasti ohi. Siihen ei enää milloinkaan voi palata.
Edessä on jälleen uusi hyppy uuteen tuntemattomaan. Voisiko joku tuupata omaisen matkaan jos omainen kriittisellä hetkellä vielä empii?

Saramäki ei ole muuttunut, se on entisensä. Pitänyt kiinni kaikista hulluista säännöistään ja järjettömistä käytännöistään. Lääketieteen ammattilaista ei ole vanki enää vaivannut vaikka tarvetta olisi ollutkin, ehtiihän sen sitten siviilissäkin.
Hammaslääkärille ei ole enää pyytänyt, odotettuaan kahdesti särkevän hampaan kanssa 3 viikkoa.

Jouluna, aattona vanki kävi kotona. 12 tunnin loma myönnettiin, 4 vankia pääsi jouluna läheistensä pariin. Näin omaiselle kerrottiin.
Mitään sanomaton aika, ehdimme syödä ja kokea olomme vaivaantuneiksi. Vanki on kotiutunut vankilaan, perhe asuu kotona. Lohdutonta.
Surkein joulu ikinä.

Uusi vuosi, uusi tunneli. Mikään ei tunnu miltään. 7 vuotiaan tyttären koulussa nimittelevät maahanmuuttaja lapset häntä horoksi. Onko missään enää mitään tolkkua?

Sillä on tosiaan vanki ja omainen, uusi vuosi, mutta me olemme loppu suoralla. Kaikesta huolimatta edelleen yhdessä.

Siitä että olemme edelleen yhdessä pääsee omainen lempi aiheeseensa, rakastamisen vaikeus, helppous ja syvin olemus.
Osaltaan tähän vaikuttaa tosin myös viime aikaiset tapahtumat työyhteisössä. Mutta yhtä kaikki, pohdinta on paikallaan.

Omainen yritti, yritti kovasti, vaientaa neulomalla päässään kaikuvan kysymyksen, mutta se ei vaan jättänyt rauhaan... Onko meidän tärkeämpi tuntea rakkautta vai tuntea olevamme rakastetut? Onko siis hyvinvoinnillemme tärkeämpää antaa vai ottaa vastaan?

Hmm... Hämmentävää. Äkkiä sitä saattaisi asettaa vastaanottamisen etusijalle, mutta mietitäänpä. Vastaanottajina olemme passiivisessa tilassa, meissä ei silloin tapahdu mitään. Mikään ei liiku mihinkään suuntaan, vesi seisoo. Ja vaikka joku miten rakastamalla kantaisi puhdasta vettä ämpäriimme niin apu on vain hetkellinen. Pilaantunut vetemme pilaa sen puhtaankin. Ja koska veden kantajakin huomaa ettei kannettu vesi paranna tilannetta hän turhautuu ja lakkaa kantamasta.

Kaikki me olemme varmasti joskus olleet myös tilanteessa jossa meillä olisi ämpäri tolkulla rakkautta annettavaksi, mutta se jolle haluaisimme rakkautemme vilvoittavan ja puhdistavan veden suoda ei halua ottaa sitä vastaan. Vastaanottajan vesi seisoo tai hän ammentaa jo omista ämpäreistään jollekin toiselle.
Turhauttavaa, ahdistavaa ja masentavaa, johonkin ne ämpärit on kuitenkin aika ajoin pakko saada tyhjentää. Eli tästä voisi nyt päätellä että meillä on suurempi tarve antaa rakkautta kuin saada sitä. Eikö?

On suorastaan elintärkeää laskea ämpäreistämme vesi pois ettei se ala haista. Vain siten että tyhjennämme ämpärimme voimme saada sinne sitä uutta vettä jaettavaksi, sitä haisevaahan ei halua kukaan.

Mutta koska me emme kukaan ole tässä maailmassa yksin on tämäkin kaksi suuntainen tie. Veden on virrattava, sen on liikuttava minun ämpäreistäni sinun ämpäreihisi, sinun ämpäreistäsi läheisesi ämpäreihin ja niin edelleen. Jos vain vaihdamme ämpäreitä aina keskenämme, vesi seisoo, vain ämpärit vaihtavat omistajaa.

Ja vaikka kukaan toinen ihminen ei haluaisikaan meidän ämpäreitämme täyttää niin ammentamalla ne ei tyhjäksi tule. Meistä ihan jokaiselle on annettu pohjaton ämpäri, uskomaton kyky rakastaa toista ihmistä ja mitä useammalle me omista ämpäreistämme ammennamme sitä vuolaammin puhdasta vettä ämpäreihimme virtaa. Se on ihmisen vapaa valinta haluaako hän vettä ämpäreissään seisottaa vai jakaa sitä ympärilleen.

Ja mitä se rakastaminen sitten on? Me nykyihmiset käsitämme rakastamisen miehen ja naisen välillä tapahtuvaksi aktiviteetiksi. Odotamme että parisuhteissamme tapahtuu veden vaihtoa tasapuolisesti ja koko ajan. Jos se toinen ei sitten hetkellisesti tunne veden vaihtoon kykenevän niin suljemme omat hanamme, kostoksi.
Tähän ainakin omainen on vankinsa tuomion aikana syyllistynyt useaan otteeseen. Eräänä iltana omainen löysi itsensä kiukutellen kyselemästä itseltään että mitä MINÄ tästä nyt saan? Miksi se olen aina MINÄ jonka täytyy, pitää ja tulee uhrautua, tehdä ja toimia?

Miten niin aina? Ja miten niin saan? Sellaista rakkautta ei olekaan että minä siinä mitään saisi. Passiivista rakkautta ei ole.
Rakkaus on aina pyyteetöntä, eikö? Mehän sanomme ja toivomme kuulevamme "Minä rakastan sinua". Emmehän me toivo kuulevamme että "minä rakastan sinua jos sinä..." ?? Emmekä varsinkaan näin sano.

Rakkautta on myös vanhemman ja lapsen välillä. Sitä pidetään aina aitona ja puhtaana, syystä. Kukaan ei oleta vanhemman kertovan lapselleen että rakastaa tätä jos tämä lapsi puolestaan tekee niin ja näin ja vaikka se rasavilli vekara olisi heitellyt banaaneja mummin kattolamppuun me häntä siitä huolimatta rakastamme.

Rakkautta voi olla myös työtovereitten välillä. Mikään ei estä meitä rakastamasta kanssa ihmisiämme. Ämpäri ei tule tyhjäksi, vettä ei tarvitse säästellä.
Tosin työtoveri voisi katsoa karsaan jos joku aamu hyökkäisimme iholle julistaen rakkauttamme. Mutta rakastaa voi niin monella tapaa. Rakastaminen on yhtä kuin olla läsnä toinen toisillemme. Auttaa toinen toistamme. Antaa arjessa pieniä vapaalippuja, luksus hetkiä tai ihan simppelisti joskus jakaa työtoverin tai naapurin taakkaa. Voisitko sinä joskus hoitaa jonkin toverisi työtehtävän silloin kun hän näyttää luhistuvan taakkansa alle? Voisitko joskus kantaa sen valittaja mummon kauppakassin hänelle kotiin tai kysyä mitä hänelle kuuluu? Veisikö se liikaa aikaa sinun elämästäsi? Voisitko antaa ajastasi vartin? Sinulle se on vartti, sille jollekin se saattaa olla hetki joka kantaa hänet läpi monen yksinäisen päivän.
Näin omainen ymmärtää rakkauden, lähimmäisen rakkauden ja muunlaista rakkautta ei ole.

Lopputulos lienee, tukehdumme jos emme saa rakastaa.

Omainen lähtee täysin ämpärein vesi loiskuen kohti uutta vuotta ja toivottaa myös teille kaikille onnellista uutta vuotta ja täysiä ämpäreitä, virtaavia vesiä !!!

Onpas vierähtänyt tovi... Sinä aikana vanki on vaihtanut osastoa ja edellisen postauksen ongelma näennäisesti mennyttä. Kukaanhan ei osaa varmuudella sanoa mikä on todellisuus muurien sisäpuolella.

Omaisella ja vangilla oli kuitenkin perhetapaaminen marraskuussa. Samalla päivällä vietettiin hääpäivää, onnea meille.
Tapaaminen sattui lauantaille niinkuin monesti aiemminkin. Hehkutettiin miten se hyvä fiilis ei ehkä olisi taas tipotiessään kun heti sunnuntaina olisi tapaaminen pleksillä. Vaan olisi se omaisen ja vangin jo pitänyt oppia olemaan nuolaisematta ennen kuin tipahtaa...
Vanki oli laputtanut, kuten aiemminkin vaan tällä kertaa ei tullut minkäänlaista lappua takaisin.
Ystävälliset vartijat sitten koneeltaan katsoivat omaisen pyynnöstä että onko sunnuntaina tapaamista. Ei ollut. Syy: tapaaminen evätty perhetapaamisen takia.

Ensimmäinen kerta kun näin kävi. Vankila voi siis täysin mielivaltaisesti päättää siitä milloin ja miten paljon vangilla on oikeus hoitaa perhesuhteitaan.
Tähän ei vanki omalla hyvällä käytöksellään pysty vaikuttamaan mitenkään.

Tämän seurauksena seuraavan viikon ajan yritti omainen tavoitella vanki toiminnoista vastaavaa apulaisjohtajaa koko viikon, jättipä omainen lopulta soittopyynnönkin. Turhaan. Omainen soitti useita kertoja päivässä, aina oli vastassa tympeä TUUUT....TUUUT.....TUUUT.... Kunnes puhelu lopulta katkesi omaan mahdottomuuteensa.
Eikä liioin vanki ole tänä päivänäkään saanut selitystä, edes ilmoitusta siitä että tapaaminen evättiin.

Turhauttavaa, äärettömän turhauttavaa. Teet mitenpäin tahansa sillä ei ole vaikutusta. Ainoastaan negatiivisella käytöksellä voit vaikuttaa ja silläkin ajat asioitasi alas, et suinkaan paranna tilannettasi. Hyvää käytöstä ei palkita, jos käyttäydyt hyvin näytetään sinulle että sinulta voidaan siitä huolimatta evätä lakisääteisiä oikeuksia.

Paskaa.

Arki kulkee omaa puuduttavaa uomaansa. Toisinaan tekisi mieli hakata päätä seinään niin että veri lentää, miksikö? No että tämä elämä tuntuisi edes joltain. Että voisi tuntea olevansa elossa, että voisi tuntea jotain mikä ylittäisi tämän turhautumisen tunteen.
Vanki turhautuu vankilassaan, omainen turhautuu arjessaan. Lapset... Niin, lapset kokevat varmasti turvattomuutta tässä aikuisen elämän helvetissä jossa tapahtumat ovat vastoin omaa arvomaailmaa, täysin turhia yrityksiä vaikuttaa omaan asemaansa ja elämäänsä.
Mikään ei ole kuin ennen, mikään ei tule olemaan niinkuin ennen, ei enää koskaan. Jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Mihin suuntaan... Luoja yksin tietää.

Jännityksen sekaisin tuntein omainen odottaa... Jotain. Mitä?

Omainen nojasi tuuleen ja lensi rähmälleen. Tämä juttu oli vaan katsottava, mitä se opettaa ja miten se päättyy. Mikä muuttuu matkalla... Ei mikään. Ei, mikään ei muuttunut.
Paljon se opetti, viimeistä lukua ei ole vielä kirjoitettu. Olkoon tämä sen ensimmäinen kappale.

Vapautumisen päivä on lähellä, niin lähellä. Enää on jäljellä kaksi kokonaista kuukautta ja rippeet marraskuusta, toiset helmikuusta ja tämä kivinen tie on kuljettu loppuun. Siitä alkaa uusi elämä, vaan mitä se pitää sisällään jää nähtäväksi.

Vanki on löytänyt vankilastaan ihmisen, ihmisen jonka puolella seisoo vaikkei mitään varsinaista syytä olekaan. Ihmisen jolta saa enemmän kuin omaiseltaan.
Paljon tähän panostettiin vaan joskus se ei riitä. Jälkeenpäin voimme vaan todeta että kaikkemme annoimme, se ei tällä tai sillä kertaa riittänyt.

Vangille pidetään kerran viikossa keskusteluhetkiä. Näitä pitää nuori nainen, opiskelija vielä. Kukaan ei siis voi vaatia minkäänlaista ammattietiikkaa. Jollakin tapaa nämä tuokiot ovat tunnetasolla vieraannuttaneet vangin omaisestaan. Nyt omaisen tulee vaan seurata esimerkkiä ja etsiä elämälleen uutta suuntaa.
Ainoa mikä on varmaa on että tähän ei voi jäädä. Ei voi jäädä paikalleen.

On hienoa että vankila järjestää tämän suuntaista kuntoutusta vangeille. Tämän tarkoituksena on työstää mahdollisia vaikeita asioita liittyen tulevaan siviilielämään. Ideana lienee että kun ne on kohdattu etukäteen niin ne ei sitten kun on tosi kyseessä tunnu enää niin vaikeilta. Niinpä, kukas käsittelisi omaisen kanssa näitä asioita, kuka ennakoisi tulevaa?

Pienehkö seurakuntalehti toivoi omaiselta haastattelua, sen löytää nyt täältä:

http://rakenneuudistus.jklmaasrk.fi/mp/db/file_library/x/IMG/32408/file/18.2009.pdf

Linkki avaa pdf tiedoston ja sitä vierittämällä pääsee itse jutun lukemaan.

Kuten jutussakin sanotaan, koko perhe pelkää ja odottaa tulevaa. Kukin tavallaan, katsoen kantiltaan.
Tämä viedään nyt jokatapauksessa loppuun, kuten luvattua. Mitä sitten tapahtuu, jos rakkaus ei kannakaan? Jos se ei puhallakaan tuulta avioliiton siipien alle? Jos siellä puhaltavatkin uudet tuulet? 

Omainen on vankinsa elämässä täydellisen ulkopuolinen.