Jokohan sitä olisi toipunut sen verran että ajatus taas kulkee... Tapaaminen oli mahtava. Keskeytymätöntä läheisyyttä ja hellyyttä 5,5 tuntia. Arkista yhdessä oloa, kahvia ja ajatusten vaihtoa. Enemmän kuin uskalsi omainen toivoa.

Pitäisi muuten varmaan alkaa kutsua itseään tapaajaksi, on omainen saanut selvästi ylennyksen sillä näin minua nykyään tituleerataan. Olen herra X:n tapaaja.

Tässä viikkojen vieriessä on hiljalleen ja huomaamatta sydämeen hiipinyt kylmyys ja kykenemättömyys tuntea oikein mitään. Mistään ei oikein ole jaksanut täysipainoisesti kiinnostua, saati sitten innostua. Kaikki on ollut vain mekaanista suorittamista.
Tapaaminen korjasi tilanteen kerta heitolla, ei sitä turhaan sanota että jatkuvilla hyväilyillä on ihmeitä tekevä voima.
Kosketus voi korjata rikki menneen sydämen....

Omainen on vakaasti sitä mieltä että koskettaminen ja hellyys on se se avioliiton ja parisuhteen liima. Vahva sidosaine jota ilman se alkaa hiljaksiin natista liitoksistaan. Ei riitä että se suhde kerran sinetöidään sanalla tahdon, sitä pitää koko ajan olla tarkkailemassa saumoja. Korjata kosketuksin ja halauksin niistä paikoista joista alkaa saumat pettää. Kun ne ovat tiiviit ei väliin pääse kolmansia osapuolia.

Ja ne kolme pientä sanaa, minä rakastan sinua. Niin se omainenkin aikanaan kuvitteli vankinsa ajatusten lukijaksi ja varsinaiseksi ruudinkeksijäksi mitä omaisen tunne elämään tulee. Tottahan se nyt toinen on sanattoman viestinnän ekspertti ja teoista ymmärtää tämän asian. Ja onhan sitä tullut ne kolme pientä sanaa sanottuakin, täytyyhän sen toisen toki ymmärtää ettei se siitä mihinkään ole muuttunut, vai mitä?
No ei tietenkään! Minä rakastan sinua pitää päivittää aika ajoin ja kun ne sanat eivät mitään maksa niin miksipä ei voisi tilannetta päivittää joka päivä?
Minä rakastan sinua tänäänkin, enemmän kuin eilen, vähemmän kuin huomenna.

Mutta palatakseni itse asiaan... Tapaamishuone oli pieni, mutta ei omainen mitään sviittiä odottanutkaan. Silti täytyy sanoa että asiaan ja huoneen viihtyvyyteen on ainakin yritetty panostaa. Kahvi, sokeri ja maito tuli talon puolesta.
Kaapista löytyi puhtaat lakanat ja pyyhkeet. Telkkaria ei tullut pahemmin jostain syystä katseltua, mutta sellainen oli ja se jopa toimi.
Keitto mahdollisuuskin oli. Sitä tosin ei käytetty... Kun asian laita on niin että olisi vangin tarvinnut se tarjoilupuoli hoitaa ja tupakoivalle vangille se olisi ihan liikaa kuukausirahasta pois vaikka saakin 120 euroa siviilirahaa.
Vangillani on myös astma, piippua hän ei mukaansa saanut. Tuotaisiin kuulemma sitten jos olisi tarvetta kun kelloa soittaa... Arvokkaita ovat ne ihmiselämän minuutit kun jotain sattuu, ehkä tätä ei ihan ole ymmärretty? Ihminenhän se vankikin on ja omaisesta se olisi varmasti tuntunut erityisen kurjalta jos olisi toisen hätää joutunut katsomaan sillä aikaa kun vartija ihmettelee astmapiippua ja sen sijaintia jossain jonne vanki oli joutunut omat vaatteensa riisumaan ja vankilan varusteisiin vaihtamaan.

Ei omainen sentään niin hölmö ole etteikö ymmärtäisi että tapaamiseen ei omia viihdykkeitä tuoda saa, mutta että ei tällaista esinettä sitten mukanaan voisi kuljettaa josta helposti ja silmä määräisesti olisi voinut todeta ettei omainen tai vanki ole sinne peruuttanut elefanttia tai piilottanut muuta kiellettyä.

Innolla odotamme nyt että saammeko kenties viettää ensi kuussakin nämä tunnit yhdessä. Ne ovat kultaakin kalliimmat ajatellen tulevaisuutta.
Ehkä saamme, ehkä meille myönnetään tämä oikeus.

Tapaaminen kasvatti ikävää, mutta mielelläänhän sitä itselleen rakasta ihmistä kaipaa :) . Sunnuntaina onneksi on aika varattuna akvaariorakkaudelle ja sanalliselle viestinnälle.... Tulisipa sunnuntai pian!

Nyt omainen lähtee metsästämään niitä asioita joita vanki pyysi tuomaan, mukavaa viikonloppua kaikelle kansalle !!