Ajalla ja paikalla ei ole mitään väliä, ne menettävät merkityksensä kun sielut kohtaa.

Ei ollut lasia, ei muureja talon ympärillä. Ei ollut puhelimesta kuuluvaa vierasta ääntä, ei kelloa tikittämässä seinällä. Ei muita ihmisiä, eikä muita ääniä.
Oli vain se elämä, se rakkaus minkä saamme jakaa.

Mutta oli myös ääni, kovana ja terävänä se rikkoi hetken: "Tapaaminen on päättynyt".
Se kaikui jostain etäältä ja repi takaisin siihen kylmään ja kovaan maailmaan jossa toinen jää kun toisen on lähdettävä. Lähtijä ei katsonut taakseen, ei lähtijä hakkaa kirveellä jalkaansakaan irti, miksi sitten tuottaisi kipua sydämelleen?

Vastassa oli pieni ja viaton eläin. Niin absurdi siinä ympäristössä. Haisteli jo tottunein elkein ohikulkijat. Ihan pieni vielä, pennun tuoksuinen.
Vankila vie viattomuuden, koskemattomuuden, kaiken sen mikä on hyvää.
Joku yritti helliä, kiellettiin heti. Joku ei ehkä tiennyt ettei vankilaan kuulu hellyys, kosketus, posiitivinen kontakti. Pentukin oppii sen vielä, ohikulkijat eivät ole siellä ystäviä. Kun se on isona oikea huumekoira se tietää että vankilassa hellyys on kiellettyä ja kosketus rumaa, ystäviä ovat vain ne sinipukuiset. He ovat kuninkaita virassaan. Rahvaan kanssa ei tule veljeillä. Omainen oppi, pentukin oppii.

Omaisella oli onni kohdata kuitenkin hymyilevätkin kasvot ja ystävällinen ääni, mutta myös tympeät kasvot, arvostelevat kasvot. Niistä kasvoista katsoi silmät ja sielu jota ei ole rakastettu kyllin. Ehkä se sielu oli kateellinen niille joita tullaan vartavasten katsomaan ja joille tullaan kertomaan rakkaudesta ja kodista.
Ehkä se vangin osa on kadehdittava, joku rakastaa kyllin tullakseen.

Kokemus ei ollut huono, mutta ei hyväkään.

Posti kulkee, vanki oli saanut kaksi kolmesta kirjeestä, ensimmäinen oli hukkunut johonkin. Vangin diabetes voi ihan hyvin, välipaloista huolimatta.
Vanki voi olosuhteisiin nähden hyvin. Omainen ehkä nukkuu nyt paremmin ensi yönä, ilman painajaisia, ilman huolta.