Avioliitto on vaikea ja epäkiitollinen elämäntapa.

Kirjoittelen näitä muistiin etten unohtaisi... Miten pitkään ja syvälle täytyy pudota että voi tulla kokonaiseksi? Miten paljon täytyy kulkea harhaan että pääsee perille?
Kauanko täytyy olla hiljaa jotta toinen kuulisi mitä sinulla on sanottavaa?

Avioliitto on sellainen asia johon ei voi kävellä sisään ja siitä ulos oman mielensä mukaan. Avioliitolla on loppupeleissä aika vähän mitään tekemistä rakkauden ja rakastamisen kanssa. Se on sitä että hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on vaikka se toinen ei ihan ja aina oman mielen mukainen olisikaan.

Omainen tutustui tänään siihen että vanginkin kanssa voi tulla eripuraa. Hienosti hoituu nämä aviokriisit puhelimessa ja kirjeitsekin.
Samalla tavalla nämä epäsuhtaiset odotukset käyvät sydämelle ja päälle kuin kasvotustenkin.

Ehkä se avioliitto on sitä että arvostaa toisen läsnä oloa omassa elämässään, kunnioittaa toisen hyviä puolia ja hyväksyy ne itselle epämieluisat. Avioliitto on sitä että tukee toista ja antaa tilaa kasvaa omana itsenään.
Se on paljon enemmän kuin vain rakkaus tai rakastaminen. Joskus sitä luulisi että rakkaus riittää... Ei se riitä, alkuun kyllä, mutta pitkällä tähtäimellä jos on vain rakkautta mikä pitää ansaita olemalla itse sellainen että toisen on hyvä olla niin rakkaus yksistään ei pitkälle kanna.

Tätä kirjoitan jotta voisin palata lukemaan sen myöhemmin, sitten kun huomaan että minä olen hukannut johonkin itseni.

Ja pitää muistaa että meitä voivat loukata syvimmin he joita rakastamme.

Näihin sanoihin lopetan tämän päivän, nämä sanat voi omainen allekirjoittaa:

http://www.youtube.com/watch?v=5HcbR7zx6ok