Jostain muistan lukeneeni jonkun kuolemattoman lausahduksen - Jos ei rakasta liikaa ei rakasta tarpeeksi. Tätä pohtiessani pohdin samalla kohtuutta.

Miten paljon voi kohtuudella puolisoltaan vaatia? Pitääkö todellakin vain rakastaa liikaa että rakastaisi tarpeeksi? Me vangin omaiset - siviilissä vaimot, elämme elämässämme vaihetta jolloin on todella hyvä jos rakastaa liikaa koska meiltä vaaditaan myös tunnepuolella kohtuuttomia.
Vai moniko sitä olettaa arjessa että vaimo/mies työntää kaikki omat tarpeensa ja halunsa syrjään? Että oma puoliso voi elää täysin ilman kosketusta ja läheisyyttä? Ei se kukkakaan kauaa jaksa sinnitellä ilman vettä ja ilman lämpöä kaikki jäätyy.

Sopii vain toivoa että sitä rakastaa liikaa ja hullunlailla. Perhetapaamisissa sitten pääsee hiukan elvyttämään palelevaa sydäntä, puolin ja toisin.
Kaikki me kaipaamme kosketusta, sitä että oma rakas ihminen kohtelee meitä ihmisinä ja että hän ymmärtää tämän tarpeen. Rakkaus kuolee ilman kosketusta ja sanoja.
Kauniiksi tarkoitetusta asiasta syntyy ruma avioero.

Mutta paljonko meillä sitten on oikeus vaatia? Vanki ja omainen elää avioliitossaan poikkeustilaa. Aikaa jolloin on ymmärrettävää että ei ole kosketuksia päivittäin. Mutta entäs sitten arjessa? Palaako kosketusten, hyväilyjen ja sanojen arki rytmi automaattisesti vai siirtyykö sitä sellaiseen tunnepuolen vankilaan? Kun on sydän jäässä ja tunteet tukossa, ajatukset umpisolmussa.
Voiko omainen vaatia tunnepuolella jonkinlaista tasoitusta, hyvitystä tästä ajasta? Voiko omainen olettaa saavansa hieman extraa? Kovilla se vankikin siellä on, mutta onko vangilla oikeus olettaa että omainen istuu edelleen sydän jäässä ja kuolee hiljaa sisäisesti kun vanki setvii tuntojaan tai on setvimättä?

Kun sanoimme tahdon, niin tahdoimme myös ottaa vastaan velvollisuuksia toisiamme kohtaan. Me puolisoina olemme velvollisia tyydyttämään toistemme tarpeet. Ja kun sanon tarpeet en tarkoita jälleenkään pelkästään seksiä vaikka sekin tarve meissä elää. Tarpeilla tarkoitan hellyyttä ja läheisyyttä, sanoja rakkaudesta, huomioon ottamista arjenkin keskellä.
Me olemme puolisoina velvollisia huolehtimaan toistemme näistä tarpeista, kukaan meistä, ei mies eikä nainen saa siinä asiassa mennä ikävän menneisyyden, taloudellisen vastuunkantajan roolin tai minkään taakse piiloon.

Kun rakkauden sydänkäyrä näyttää suoraa viivaa on liian myöhäistä. Me saimme ja otimme vapaaehtoisesti vastuun toistemme sydämistä, on kohtuullista olettaa että me pidämme niistä huolta. Ei kukin omastaan vaan toistemme.
Omainen kokee olevansa oikeutettu vaatimaan että vanki siitä sydämestä huolehtii, hellii silityksin ja sanoin. Ja kyllä, sanoin hän omaista on hellinytkin. Siksi omainen jaksaakin rakastaa liikaa :). Jokainen "minä rakastan sinua" kuultuna saa sen pienen hölmön pamppailemaan iloisella soundilla ja kaipaamaan sen toisen sydämen lähelle tuntemaan kun se sekoilee rakkaan ihmisen rinnassa.

Ilman tätä... Sydän kivettyy. On siis kohtuullista vaatia hiukan liikaa rakkautta itselleen.
On kohtuullista olettaa että tarpeet tulevat tavalla tai toisella tyydytetyiksi.
Mutta olisi kohtuutonta vaatia että omainen tai vanki istuisi hiljaa vain odottamassa että puolisoista toinen saa sotkunsa selvitettyä. Olisi kohtuutonta odottaa että toinen ei kuolisi hiljaa sisältä. Onnellinen on omainen kun vanki rakastaa.

Rakkaus kantaa elämän myrskyissä. Vain rakkaus. Rakkaus elää sanoista ja kosketuksista. Tämä piti kirjoittaa muistiin jos joskus sattuisi niin että unohtaisi...