Sanaton tyhjyys. Omainen ei ole koskaan ollut enemmän ilman vankiaan kuin nyt, juuri tällä hetkellä.

Rakas iho iholla, onko sen parempaa tunnetta? Jättääkö mikään sen suurempaa tyhjiötä sisälle kuin se että hetken olet rakastettu, hellitty ja toisen koko maailma ja kun se on ohi palaat maailmaan?

Itse tapaaminen meni hyvin. Omaisen otti vastaan naisvartija, ohjasi ja opasti ensikertalaista. Hymyili ja oli kohtelias. Omaisen haki tapaamiseen huumorintajuinen, mukava miesvartija. Ilmapiiri oli aivan toisenlainen kuin normaaleissa sunnuntai tapaamisissa. Tarkastipa vielä että meillä olisi varmasti kahvia kaapissa.
Kerrassaan esimerkillistä, näitä ihmisiä taloon pitäisi saada enemmän :) !!!

Mutta vaikka aurinko otti omaisen vastaan poistuessa tuntui maailma niin kylmältä ja kovalta. Tunsin suunnatonta halua palata rynkyttämään ovea ja kirkua että haluan takaisin siihen pieneen huoneeseen jossa olin turvassa. Turvassa rakkailla käsivarsilla, piilossa kainalokuopassa niin ettei paha maailma ja sen murheet voisi minua koskaan saavuttaa. Mutta niin se vaan oli palattava arkeen.

Koko aamun kulki omainen typerän onnellinen hymy huulilla,
                                                                  nyt ei jostain syystä hymyilytä yhtään !