Hatuttaa, huolella. Ikävä puree varpaita ja suru velloo puserossa.

Huomenna omaisella on hautajaiset.
Jätetään mammalle viimeiset hyvästit. Mamma lensi kotiin.

Omainen ei näe vankia sunnuntaina. Lappu hukkunut ja sen maksaa sitten vanki ja omainen sillä että näköyhteyttä ei meille suoda.
Ellei sitten tapahdu ihme ja se lappu jostain vielä löydy. Kyllä se omainen niin mielellään olisi vankia katsellut, tutkinut silmiä, kohdannut sielun ja tuntenut yhteyden.
Tällä kertaa ei sitä meille sitten kai annettu, kenelleköhän nyt tuli hyvä mieli?

Ja se on ihan turha keskustelupalstoilla ruotia sitä miten täynnä vihaa on omainen.
Pitäisikö alistua? Pyytää anteeksi että perhettä kohdellaan tällä tavalla? Ihmisen oikeuksia poljetaan ja se on ok?
Pitäisikö istua hiljaa ja odottaa viimeistä laukausta? Kuolla hiljaa ettei häiritse ketään?

Totta helvetissä omainen on ajoittain täynnä vihaa, katkeruuttakin. Surua ja tuskaa.
Ei se tarkoita sitä etteikö omainen löytäisi myös iloa ympäriltään. Se ilo tulee joskus odottamattomalta taholta, se ilo löytyy ystävistä. Vanhoista ja luotettavista sekä uusista ja odottamattomista. Se ilo löytyy lapsen kasvoilta ja koiran varpaan välistä.

Vankila ei sitä iloa tuo, ei sosiaalitoimi eikä kela.
Iloa ei tuo tyhjä pankkitili ja pino laskuja.

Ilo ja lohtu tulee siitä kun hiekkaan jää vain yhdet jalan jäljet. Se tarkoittaa että sinua kannetaan silloin kun et enää itse jaksa.

Toivottavasti minun vankianikin kannetaan...