Joskus pitää lyödä vasaralla varpaaseen jotta tuntisi elävänsä. Tänään on se päivä. Tänään on myös se päivä kun sitä väistämättä miettii käykö sitä yksinäistä taisteluaan liian suurta koneistoa vastaan, mutta kun muuta ei oikein voi.
Tai voi, ainahan sitä voi alistua. Määkiä samaan tahtiin... Mutta omainen on aina ollut susi, joskus yksinäinenkin, mutta aina susi.

Ei ole löytynyt kyllin suurta puskaa johon päänsä olisi voinut työntää. Toinen kysymys lienee se että kun virheensä ihminen voi pyytää anteeksi ja korjata, mutta miten korjataan se että on koko ajan tiennyt, mutta ei ole tehnyt asialle mitään? Miten korjataan välinpitämättömyys? Voiko sellaisen korjata tai saada anteeksi ettei ole tehnyt mitään?

Jonain päivänä minä vielä kirjoitan kirjan, vaikka pienen, mutta kirjan. Sellaisen jonka kovien kansien väliin mahtuu kova elämä.

Me kaikki jaamme saman tuskan, reagoimme siihen kukin tavallamme eikä kenenkään tapa ole väärä. Emme voi kukaan toistamme katsoa ja todeta että tuonkin pitäisi... Mistä me sen voimme tietää mitä kunkin pitäisi.
Pääasia kuitenkin lienee että jokainen sydämessämme voimme tuntea tekevämme oikein.

Omainen kokee oikeaksi tiensä, taistelun tuulimyllyjä vastaan. Jossain Tommy Tabermannin runossa sanottiin että valmis minä olen ollut syntymästäni, vain rohkeus minulta puuttuu. Tai jotain sinne päin, ainakin sanoma oli tuo.
Mitä se rohkeus sitten on? Onko se rohkeutta tunnustaa että lukeudumme kategoriaan maan hiljaiset, me vankien omaiset? Koneisto on jauhanut meitä ja vankejamme vuosi kymmeniä ja me olemme siihen hiljaa alistuneet? 
Onko se rohkeutta tunnustaa että olemme eläneet muutakin kuin sen mikä suomalaisena perhe idyllinä tunnetaan? Tunnustaa että elämämme on tällä hetkellä tällaista, mutta se ei oikeuta meitä polkemaan ja sortamaan taloudellisesti ja henkisesti?
Onko se sitä että joukko susia heittäisi sen lampaan taljan niskastaan ja ulvoisi yhteen ääneen?

Kuka sen lopulta tietää. Koneisto tyrmää meidät passiivisella vastarinnalla. Kun talossa joka elää 24/7 vastataan sinulle kysymykseen kehoituksella soittaa virka-aikaan olet kohdannut passiivisen vastarinnan.
Talossa jossa on aina joku töissä ei ole töissä koskaan se jonka asiasta voisi luulla jotain tietävän ja vastuu siirretään aina seuraavalle. Lopulta olet tilanteessa jossa kukaan ei ole vastuussa mistään koska vastuu on hukkunut koneiston laajuuteen.

Ollaan tultu ihmiselämän peruskysymysten äärelle. Jokaisen itsensä päätettävissä on haluaako tästä lähteestä juoda? Haluaako ottaa askeleen kohti vapautta? Vapautta pitää puolensa, pitää kiinni omasta ihmisyydestään ja oikeudestaan olla.

Onko meitä poljettu liian kauan jotta osaisimme parahtaa kivusta?