Tavallinen sunnuntai sarajevossa... Ollaan palattu syksyyn ja tympeän viileään asiakaspalveluun, kiitos. Nyt tuntuu taas että tulee vankilaan.

Yli puolen välin on omainen ja vanki kulkeneet rinta rinnan. Omainen on varma että tuomion alkutaipaleelta löytyy ihmisiä jotka epäilivät ja samaiset epäilijät kylpevät vitutuksensa syövereissä nyt kun omainen ja vanki kulkevat kohti kaiken kestävää rakkautta, vahvistuen vastoinkäymisistä.
Tämä on ollut opettavaista aikaa... Omainen oppi luottamaan ihmisiin ja oppi samantien myös olemaan luottamatta ja katsomaan tarkkaan kelle selkänsä uskaltaa kääntää.
Se käsi joka ruokkii sinua tänään valmistaa sinut huomenna päivälliseksi jos et ymmärrä kumartaa, käsi joka tänään päätäsi silittää iskee huomenna selkääsi puukon.
Mutta omainen löysi myös ihmisen, hyvän ja kiltin ihmisen, pyyteettömän ja ihanan ihmisen.

Olli Helenius laulaa hienosti "Nyökyttele vaan, kumartele vaan, joo-joo miehiä tarvitaan, elämän kovat kädet kouluttaa.." Ja näinhän se on. Jokaista ne kädet kouluttaa ajallaan. Ei välttämättä sillä aikataululla kun me joo-joo miestä sivusta seuraavat toivoisimme, mutta yhtä varmasti kuin elämä on omaista koulinut, koulii ne myös joo-joo miestä. Kun elää kuplassa joutuu elämään myös pelossa, eräänä päivänä kupla puhkeaa ja kaikki mitä on yritetty peittää paljastuu. Siksipä ei omainen ole huolissaan totuudesta joka muuttaa muotoaan kulkiessaan joo-joo miesten läpi, sen sijaan omainen istuu tukevasti tuolillaan ja katsoo että popcornit on valmiina kun kupla puhkeaa.... Hilpeää. Ja kirsikkana kakussa, voihan se joo-joo mies olla nainenkin... Kuka tietää?

Omainen kirjoitti olevansa risteyksessä. Nyt omainen tietää mihin suuntaan aikoo kulkea. Onko suunta varmasti oikea? Kukaan ei voi koskaan tietää varmuudella. Onko tie turvallinen? Todennäköisesti ei, mutta se aivan varmasti tulee opettamaan asioita joita omainen ei muuten voisi oppia.
Omainen lähtee tälle tielle, pieniä tikareita selässään, vastustuksesta huolimatta ja juuri sen tähden, mikä lie viisaus kätkettynä tähän... Toisaalta, uteliaisuus se kissankin tappoi.

Mutta omainen uskaltaa lähteä koska tietää vankinsa kulkevan rinnalla, ihan siinä vieressä. Omainen voi luottaa siihen että mitä maailman tuulet mukanaan tuovatkin vangin sylissä on rauhan satama. Ja tähän satamaan voi aina palata, aina laskea ankkurinsa ja milloinkaan ei omainen ole siihen kelvoton.

"Kuljeta Luoja sen kaupungin luo
Sillä ikuisuus vain kestää tämän päivän
Anna hetken mun tuntea edes loisto tuo
Anna edes nähdä siitä valon häivän...

...Joka aamu on vieras ja tuntematon
Joka aamu vain valkeus voittaa
Tuo hetki on kirkas
Jos rinnalla on se jota rakastaa
Tai edes kunnioittaa."

http://www.youtube.com/watch?v=-YG0sv6AXbk

Yön kauniiseen lyriikkaan on tämä päivä hyvä lopettaa, mitä se ikinä sitten itse kullekin tarkoittaakaan...