Yölintu laulaa pehmeästä sydämestä ja kovasta päästä, omaisella se alkaa olla toisin päin. Yhä enemmän sitä huomaa viihtyvänsä ihan omassa seurassaan... Ja valvovansa näitä loputtoman pitkiä öitä...

Kovasta sydämestä on se etu että ei paljoa riipase huono kohtelu sen enempää kuin koskettaa ymmärtämättömien kommentit, mutta kun tämä pehmennyt yläkerta ei kestäisi pään jatkuvaa seinään hakkaamista.

Laulaahan se yölintu myös että sitä saa mitä tilaa jotenka ei tässä kai auta sitten valittaa. Ihan itsehän sitä on tämän osansa valinnut. Täysin mitoin ja kukkupäin on silloin valmis ottamaan vastaan milloin mitäkin, milloin mistäkin.

Tällaiset loputtomilta tuntuvat yöt ovat aina seuraavan päivän pelastus. Ehkä sitä näitten voimalla kestää vielä yhden ajattelemattoman lauseen, yhden arvostelevan katseen, yhden kriittisen huomautuksen ja yhden ymmärtämättömän letkautuksen, yhden kusipäisen viranomaisen, yhden vastoinkäymisen ja vielä sen yhden mielenvikaisen säänön.
Sitä jaksaa kummasti hymyillä vaikka tekisi mieli itkeä, olla ystävällinen vaikka tekisi mieli repiä pää irti, jaksaa herätä vielä yhteen huomiseen.

Tänä yönä sataa ja myrskyää ja se sopii omaiselle loistavasti. Se jättää tilaa olla ja tuntea ilman tekopirteää maskia kasvoilla.

Päiväthän ovat yhtä helvettiä.

Perhetapaamisia olisi jäljellä kolme. Sitten alkaa oikeus anoa lomaa. Anotaan ja rukoillaan rystyset valkoisina. Juuri muuta ei asialle voi tehdä.
Se on se ihmisen luoma sääntö. Sääntö joka antaa oikeuden anoa. Mutta sitä on noudatettava, sitä ei voi kiertää.
Ja se on meille ihan oikein. Onhan tuo toinen sentään vanki, venkula, rikollinen ja huono ihminen. Että omainen kehtaakin kitistä tällaisesta asiasta, sitä saa mitä tilaa.

Yölintu laulaa myös sydämestä, haavoittumattomasta ja sellainen kai jaettiin vankilan portilla. Ettekö te muka saaneet omaanne?

Että sellaista... Kuten jo ehkä olette huomanneet on tänään ollut hieman hankala päivä, eikä vain tänään. Sitä tuntuu koko ympäröivä maailma olettavan että täällä sitä vaan istutaan kuin prinsessa tornissaan ja odotetaan että se paska sieltä kotiutuu.
No ehkä ei ihan koko ympäröivä maailma, osa onnistuu ajoittain jopa unohtamaan koko asian. Jotkut onnistuvat jopa pitämään suunsa kiinni asioista joista eivät omaa minkään valtakunnan kokemusta ja se on luksusta se, etteivät edes yritä kun se menisi persiilleen kuitenkin.

Ei liene omainen ihan tyystin yksin näitten kokemuksiensa kanssa.

Ympäröivä maailma ei tunnu käsittävän alkuunkaan että joinakin päivinä yökkärin vaihtaminen katseen kestäviin kuteisiin on suorastaan juhlan arvoinen saavutus ja kun niinä päivinä joku saa kuningas idean ja kertoo jonkun mielestään tähdellisen arkisen asian niin omaisella tahtoo läikkyä maito lattialle.
Jos se mies ottaa illan päätteeksi pullon kaksi kaljaa niin kenen maailma siitä kaatuu? Tai jos se piski repi roskiksen yksin ollessaan. Entä sitten jos se soma pikku piltti piirsi ympäristö katastrofin olohuoneen tapettiin? Kuka käski jättää ne kynät siihen saataville? Olisiko asiaan mitenkään voinut itse vaikuttaa?

Näitä arki elämän vaikeuksia kuunnellessaan sitä usein tulee siihen lopputulokseen että suhteellisuuden taju ei ole enää muodissa tai sitten se on osa katoavaa kansanperinnettä. Toki se on omaisenkin suhteellisuuden taju ajoittain enempi vähempi kadoksissa ja siellä saa toistaiseksi pysyäkin.

Joinakin päivinä se tunnin mittainen puhelu sen ystävän kanssa joka (Luojan kiitos) harvoin soittaa ja valittelee elämänsä hankaluutta kun hellakin on rikki ja kakarat ihan kamalia saa omaisen kirkumaan sisäisesti.
Kun ne kaikki asiat kuitenkin ovat sellaisia joihin sitä ihan itse pystyisi vaikuttamaan kun vaan viitsisi valjastaa sen käyttämättömän aivokapasiteetin ja tarttua toimeen.

Omainen poistuu jupisten takavasemmalle ja koittaa saavuttaa sänkynsä... Ehkä se uni jäi sinne tyynyn alle... Jos ei niin tuleepahan edes maattua hetki.