Siinä se poika kävelee kohti koulua, näyttää aivan normaalille 3 luokkalaiselle. Reppuu keikkuu selässä ja elämä siintää edessä. Mutta kukaan ei tiedä että pojan harteille on asetettu raskas taakka kantaa... Kukaan ei tiedä että pojan isä on vankilassa, äiti stressaantunut, perheen rahat loppu ja kaappi lähes tyhjä.
Kukaan ei tiedä että pojan sisko itkee itsensä iltaisin uneen. Kukaan ei tiedä ettei poika ole saanut tavata isää moneen viikkoon.
Kukaan ei tiedä mitä poika tuntee, mitä poika kokee. Välillä pojan silmissä vilahtaa suru ja ahdistus, häpeä.

Poika ei halua vaivata äitiä murheillaan, äidillä on muutenkin vaikeaa. Miten se äiti jaksaisi vielä pojankin murheet?
On vaan oltava reipas, pärjätä koulussa ja näyttää iloista naamaa kavereille.
Tuomiosta ei saa puhua, ei saa sanoa että harmittaa tai voi tulla kiusatuksi.
Pala kurkussa pitää hymyillä maailmalle ettei tule leimatuksi jostain mitä ei ole tehnyt, johon ei ole voinut vaikuttaa itse, johon pojalla ei ole osaa eikä arpaa.

Kukaan ei tiedä että hän murheineen on olemassa, kukaan ei tiedä montako hänen kaltaistaan poikaa on olemassa tässä hiljalleen kevääseen heräävässä maassa.

Kauanko voidaan sulkea silmät? Kauanko voidaan mitätöidä näitten lasten olemassa olo? Monenko suomalaisen vangin taustalta löytyy tuo samainen pieni poika koulutiellä?
Kauanko ongelma voidaan lakaista maton alle?
Milloin asioita aletaan ennaltaehkäistä tällä tasolla? Milloin tunnustetaan että maassamme on tuhansia lapsia joitten toinen vanhempi istuu?
Milloin nähdään näitten lasten pahoinvointi ja tarjotaan perheille apua sen sijaan että ajetaan entistä ahtaammalle tekemällä elämästä taloudellisesti mahdotonta ja nöyryyttävää?

Lapsia varjellaan yhteiskunnan puolesta milloin miltäkin. Elokuvilta, pleikkaripeleiltä, vanhemmiltaan, mutta ei yhteiskunnan välinpitämättömyydeltä.

Miten pitkälle täytyy mennä ennen kuin nämä lapset voidaan katsoa heitteille jätetyiksi?

Kuka kuulee hiljaisen itkun pimeydessä...?