Blogiin on ilmestynyt kommentteja jotka saivat omaisen miettimään meille kaikille omaisille tuttua häpeä kysymystä.

Häpeä, kuten tunteet yleensäkään, ei olekaan niin yksiselitteinen asia.
Onko se niin että ollaksemme tilanteessamme yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä tulisi meidän osata hävetä tilannettamme johon olemme joutuneet sen vuoksi että osaamme rakastaa ihmistä, emme hänen tekojaan vaan ihmistä itseään.

Vankilassa oleva läheisemme on siellä tekojensa vuoski, teoistaan hänet on tuomittu. Ei siksi että hän olisi ihmisenä juuri sen kummallisempi kuin kukaan muukaan vaan hän on TEHNYT väärin. Siinä on tärkeä ero.

Yritän päästä hieman syvemmälle tähän eroon...
Mitä mahtaakaan tuntea äiti jonka lapsi tekee väärin ja teostaan tuomitaan? Omainen voi vain arvailla. Tuleeko sitä miettineeksi omaa syyllisyyttään lapsen ratkaisuun? Missä minä äitinä tein väärin että pojastani/tyttärestäni tuli tuollainen?
Eihän äiti ole välttämättä mitään väärin tehnyt. Äiti varmasti kantaa sydämessään surua lapsensa puolesta, siitä että lapsi teki väärän ratkaisun ja joutuu siitä kärsimään seuraukset. Yhteiskunta vaatii lapsen tilille teoistaan, onko äidillä silti oikeus rakastaa lastaan? Onko oikeus nähdä lapsen hyvät puolet? Onko oikeus nähdä lapsensa kilttinä ja huomaavaisena ihmisenä siitäkin huolimatta että teot johtivat lapsen tien vankilan porteista sisään?
Totta kai on, on oikeus ja ellei suoranainen velvollisuus rakastaa ihmistä. Tekojaan ei ole hyväksyttävä, mutta ihmistä ei saa hylätä, tuomita sen tähden että teko oli paha ja väärä. Äiti kantaa surua ja häpeääkin, surulle on annettava tilaa, mutta häpeä ei ole äidin.

Tuskallisen tarkasti omainen tietää mitä pohtii vaimo, puoliso kun mies tuomitaan teoistaan. Sitä kantaa surua sydämessään, harmia siitä että toinen teki virheen. Siitä saa olla vihainenkin, varmasti äitikin on. Vaimo on miehelleen vihainen moisesta häpeämättömästä käytöksestä, vaimo häpeää miehensä käytöstä, ei miestään.
Miehestään omainen tuntee ylpeyttä ja on oikeutettu tunteeseensa.
Teostaan huolimatta vanki on hyvä mies, kantaa vastuunsa teostaan ja kärsii rangaistuksensa. Vanki on hyvä isä ja hellä aviomies. Omainen, vaimo ei häpeä miestään. Vaimo, Omainen ei tuomitse miestään vaan sen mitä mies on tehnyt.

Olisiko omainen riittävän hyvä täydellisten ihmisten kerhoon jos hylkäisi kykynsä rakastaa rikkinäistä ja keskeneräistä ihmistä joka valitsi elämässään väärin? Jos omainen hylkäisi ihmisen tämän tekojen tähden?

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. (1 Kor. 13:4-7)

Rakkaus voittaa häpeän jos vain annamme itsellemme luvan rakastaa ihmistä. Jos annamme itsellemme luvan kohdata ihminen rakkaudella, silloin meidän ei tarvitse hävetä. Jos annamme itsellemme oikeuden tuntea vihaa ihmistä kohtaan tämän teon tähden, ei meidän silloin tarvitse tuntea häpeää.

Jokainen omainen käy läpi uskomattoman tunteitten kirjon, siinä tunne mylläkässä joskus pääsee unohtumaan että myös J.O.Rin kaltainen ihminen tarvitsee ymmärrystä, rakkaudellista suhtautumista oman ymmärtämättömyyteensä ja tietämättömyytensä tähden. J.O.Rilla, kuten meillä muillakin on oikeus tuntea vihaa vankien tekoja kohtaan. Mistä me voimme tietää mistä tämä kaikki kumpuaa? Onko J.O.R tai hänen läheisensä joutuneet rikoksen uhriksi? Onko J.O.R tai hänen kaltaisensa ihminen kasvanut kodissa jossa ihminen on tuomittu, ei tekoja?

Me jotka näitten kaikkien tunteittemme kanssa olemme joutuneet kasvamaan myös ihmisinä olemme etuoikeutetussa asemassa, me olemme oppineet että keskeneräistäkin ihmistä voi ja saa rakastaa. Siitä syystä J.O.Rin ja anonyymin kommentit saavat jäädä. Jos he saavat lohtunsa siitä että purkavat tunteitaan tänne niin silloinhan tämä blogi suorittaa tehtävänsä täydellisesti.
Omainen kestää ikävätkin sanat, ne eivät horjuta omaisen uskoa siihen että rakkaus voittaa kaiken, takaa ihmiselle olemassa olon oikeuden.

Omainen palaa vielä tämän häpeä kysymyksen äärelle...