Ta-va-taan ta-va-taan tava tava tavataan ja aina on pleksi välissä. Sunnuntaina oli poika ensimmäistä kertaa tapaamisessa mukana kun se perhetapaaminen on nyt jo viidettä viikkoa jossain harkinnan alla.
Aika koruton kokemus se oli pienelle ihmiselle eikä siitä oikein mitään hyötyä hänelle ollut. Tuntui lapsesta oudolta puhua luuriin isälle joka istuu lasin takana.
Olisikohan tilanne ollut toisenlainen jos olisi saanut puhua kasvotusten ilman pleksiä?

Se perhetapaaminen... Mennään viikkoa numero 5 ja mitään ei kuulu. Vanki oli jo laittanut "rutinalappua" sosiaalityöntekijälle joka ilmeisesti tässä tapauksessa on heti se jumalasta seuraava. Ei vastausta.
Olivat tehneet vangistani jonkun turvallisuus luokitus jutun. Kertomatta kuitenkaan että mihin lokeroon hän tipahti.
Rangaistusajansuunnitelma olisi nyt tehtynä myös. Ei toivoakaan avotalosta. Asiaan vaikuttaa se että vankini on nuoruudessaan lyönyt vartijaa ja poliisia, kerran karannut.

Sen pitäisi olla 5 vuotta jonka jälkeen tuollaiset asiat eivät enää vaikuta. Pitäisi ja pitäisi, saramäessä on niin suuria ihmisiä että heidän ei pidä eikä tarvitse mitään mikä on mainittu asetuksissa. Tai sitten siinä talossa vaan aika kulkee hitaammin...

Odotin sunnuntain tapaamisessa saavani myös yhden erittäin tärkeän lapun. Olen ennenkin saanut ne mukaani, mutta tällä kertaa en. Ne pitää tämän yhden vartijan mielestä lähettää postitse. Uusi yritys ensi sunnuntaina.

Ehkä se perhetapaamisen pitkitäminen sitten on keino katsoa kilahtaako vangin lantussa. Jos sitä kiusaa tarpeeksi niin sanooko nupissa naks?
Omaisella kyllä kuplii kuupassa. Mitä ihmeen pahaa ovat tehneet meidän perheen pienet? Miksi heillä ei ole oikeutta tavata ja koskettaa? Mitä teki omainen?

Asiasta lienee turha rutista enempää. Ehkä jäämmekin nyt odottamaan sitä kielteistä päätöstä, se tulee todennäköisemmin kuin tapaaminen.

Aurinkoista päivän jatkoa kaikelle kansalle!