Näin linnalesken näkökulmasta katsottuna läheisyyden merkitys korostuu. Kun se puuttuu, kun ei ole mahdollisuutta koskettaa.
Joskus se pieni kosketus saisi sisältä sulamaan sen inhottavan mytyn... Mutta kun se kaipauksen kohde on siellä, poissa. Tämä aika opettaa monenlaisia asioita ja niistä tärkein lienee läheisyyden ja toisen olemassa olon arvostaminen.

Läheisyys voi olla myös sanallista. Pelkillä sanoilla saa aikaan lähes samanlaisen läheisyyden tunteen kuin oikeilla kosketuksilla. Se on ne kolme pientä sanaa, hellä naurahdus puhelimessa, rivien välistä luettu totuus siitä että toinen ajattelee omassa arjessaan. Joskus sen hellän kosketuksen voi korvata pienillä sanoilla, mutta sitä kosketusta ei koskaan voi korvata materialla.
Vaimoa, siinä missä ei miestäkään, voi kuitata hoidetuksi korvakoruilla. Sen ei aina tarvitse olla suuri eleistä, se ei aina saa olla suuri eleistä. Koska suuri eleiset kynttiläillalliset kuuluvat kauniisiin ja rohkeisiin.
Henkilökohtaisesti omainen pitää enemmän arkirakkaudesta, arkikosketuksesta. Siitä kun silitetään hiukan pyllystä tai käden päältä, ohi mennen.
Mutta nyt kun siihen samaan tunteeseen on päästävä ilman että on mahdollista sitä läheisyyttä saada tai tarjota on käytettävä sanoja.
Sanat ovat paljon vaikeammat, pitää olla suurempia sanoja, pitää olla paljon tekstiä jotta varmasti tulisi ymmärretyksi oikein. Kosketusta ei koskaan voi ymmärtää väärin jos se on hellä. Koskettaminen on helppoa rakastamista.

Nykypäivänä kun seksi rinnastetaan rakkauteen ja liitetään kuuluvaksi kaikkeen rakastamiseen voi koskettamisestakin tulla suorittamista.
Kaiken koskettamisen ei tarvitse johtaa suoraan lakanoiden väliin. Rakkaus ei ole suorittamista, sitä ei vaan voi suorittaa. Suoritettu rakkaus on loukkaavaa ja tuntuu pahalta, se saa silmät ja sielun vuotamaan.
Rakkaus on toisen kunnioittamista, toisen tarpeiden huomioimista. Sitä toisen näkemistä sellaisena kuin haluaisi itsensä nähtävän ja sitä että molemmat tekee niin.
Arkiaskareet ovat vain arkiaskareita. Se on sitä mikä kuuluisi elämään muutenkin.
Omainen joskus aikanaan yritti sitä rakkauttaan näyttää siistillä kodilla, herkullisilla voileivillä ja ihmetteli kun mörökölli kasvoi sohvaan kiinni, ei puhunut eikä pussannut.
Sama se meillä naisilla on, ei sitä osaa ottaa rakkauden tunnustuksena että toinen kuskaa roskat pihalle. Osaa sitä jokainen itsekin ne roskat viedä.
Sen sijaan se että toinen kutsuu kullakseen ihan arkisista asioista puhuttaessa saa uskomaan toisen tunteen kestävyyteen.
Kun vanki kutsuu omaista puhelimessa kullakseen se saa omaisen uskomaan että kiimainen hirvi ihan tosissaan rakastaa. Se tuntuu koko rintakehässä hyvältä ja lämpimältä. Se saa auringon paistamaan kirkkaammin ja aikaan hyvän mielen. Sitä ei voi millään korvata.

Silloin kun olimme vielä mies ja tyttöystävä osti tämä mies tyttöystävälleen ilmapallon. Punaisen ja sydämen muotoisen, siinä luki I love you. Se keikkui valkoisen kepin nokassa ja sai tyttöystävän keikkumaan seitsämännessä taivaassa.
Se oli sitä rakkautta, huomioimista ja välittämistä. Joku toinen ehkä ilahtuisi kukista, omainen ei pidä niistä.
Mistä tulee se urbaanilegenda että rakkaus on timantteja, taloja ja hienoja autoja? Mistä tulee se luulotautisuuden perikuva että sen ilmaisen hellyyden ja sanat voi korvata tiskatuilla astioilla tai ajetulla nurmella? Omainen ei olisi tuolloin vaihtanut ilmapalloaan edes miljoonaan euroon.
Tähän omainen itsekin syyllistyneenä ei ole keksinyt vastausta... Vielä :). Ehkä sekin sieltä tulee kun oikein päätään jaksaa vaivata.

Mutta se on varmaa että elämän pisin matka on matka toiseen ihmiseen ja avioliitossa se matka on tehtävä jos meinaa liittonsa kestävän. Samalla on osattava katsoa peiliin ja ottaa riski. Jokainen ihmissuhde on tietoinen riski, ilman että ottaa riskin tulla loukatuksia ei voi antaa tai saada mitään.

Missä vaiheessa me unohdimme miten rakastetaan?