Aamukahvin kanssa ei sovi keskustelupalstat. Varsinkaan jos ne koskee tällaista aihetta.

Olenko minä katkera? Kyllä, kyllä minä olen. En siksi että vankini on rangaistuksensa saanut, sen hän toki on teoillaan ansainnut.
Sille minä en enää mitään voi, en ole koskaan voinut ja siinä koko jutun ydin lieneekin.
Olenko minä katkera siitä että turussa ei sosiaalitoimi pysty purkamaan jonoja ja tarjoamaan laitokselle ominaista palvelua ja se heijastuu suoraan minun perheeseeni muutenkin vaikeassa tilanteessa? Olen, tästä minä olen katkera.

Olenko minä täynnä vihaa? En, en sitäkään. Harmissani kyllä. Minä en vihaa maailmaa, vankiani tai sosiaalitätejä henkilökohtaisesti.
Kun on ollut kunnia nähdä miten loistavasti yhteiskunta toimii niin se aiheuttaa harmia. Joinakin päivinä se yltyy ihan vitutuksen tasolle asti.

Voisinkohan minä nyt mennä sanomaan vangilleni ettei hän rötöstelisi kun lapsillani ei ole ruokaa? Tietysti minä voisin näinkin tehdä.
En kuitenkaan taida. Lienee hänelläkin oikeutensa rangaistuksensa kärsiä rauhassa.
Se sitten taas että ollaan tiukoilla taloudellisesti tällä hetkellä ei tarkoita sitä etteikö meillä olisi aamupuuroa syöty ennen kouluun lähtöä eikä se myöskään ole millään tavalla yhteydessä vankini rikokseen.
Se on seurausta siitä että määrärahoja ollaan supistettu ja käytäntöjä muutettu.
Minun vankini ei ole rötöstellyt. Tai mitä nyt yleisesti sitten rötöstelyllä tarkoitetaankin.
Hän on tehnyt rikoksen, saanut rangaistuksen ja suorittaa sen nyt.

Ja ei, minä en ole niin vahva ihminen että en itkisi nyt näitä epäkohtia jossain blogissa.
Ei minun tarvitse olla niin vahva, luoja kiitos.
Minä en ole superäiti joka kaiken kestää hiljaa kärsien ja häveten.
Minä olen ihan tavallinen ihminen, ihan tavallinen omainen jolla harmi yltyy vitutuksen tasolle kun tulee paskaa niskaan.

Ei silti, hienoa että aiheesta syntyy keskustelua ja eriävätkin mielipiteet tulevat julki.
Mielenkiintoinen kysymys on, oliko minun vangillani oikeus rikokseensa?
Tällaiseen pitäisi melkein vastata ettei tietenkään ollut, kenelläkään ei ole oikeutta minkäänlaiseen rikokseen. Mutta se kirjo on laaja, rikosten siis.
Montakohan rikosnimikettä mahtaisikaan löytyä kun oikein alkaisi etsiä?
Erityisen rikkaan ihmisryhmästä "vankien omaiset" tekee se että tarinoita on yhtä monta kuin on vankejakin ja omaisia.

Ja ylireagoinko kirjoittaessani? Kyllä, tarkoituksella. Tämä blogi on tarkoituksella kirjoitettu siten että se provosoi. Omainen on toivonut että se herättää tunteita suuntaan tai toiseen. Ei se meidänkään elämä ole ihan mustavalkoista sentään.

Olen sillä tavalla ajatellut että jos eläisikin tämän ajan yli viikko kerrallaan. Päivä kerrallaan tuntuu niin kamalan pitkältä ajalta.
Olen ajatellut asian niin että jos elää aina tiettyyn välietappiin ja niitähän tästä löytyy.
Elämä tuntuu kummasti mielekkäämältä vaikeuksienkin keskellä kun on jotain odotettavaa.

Muistatteko vielä kun lapsena odotitte että saa avata sen suurimman luukun joulukalenterista? Sen tiesi että silloin on se suuri päivä.
Olisi ollut suorastaan julmaa jos ennen sitä suurinta luukkua ei olisikaan ollut luukkuja laisinkaan. Omaisen suurin luukku ja suuri päivä lienee se kun saa taas suudella vankiaan niin että se muuttuu takaisin miehekseni, samakkosta tulee prinssi.

Siihen asti omainen availee luukkuja, mitäköhän jännää tämän viikon luukusta löytyy?