Tänään oli iloinen aamu. Kaiken huolen ja murheen keskellä sai herätä lasten iloisiin ääniin. Yöllä oli käynyt pääsiäispupu tuomassa huoneen täydeltä munia. Sen lähemmäs ei tämä omainen varmaan koskaan puputyttöä pääse, heh.

Tämä oli kolmas sunnuntai aamu kun omainen heräsi ilman vankia, vaimo ilman miestä ja perhe ilman isää. Pikku hiljaa tähän alkaa tottua. Sen säilöö pieneksi mytyksi sydämeen, pitää siellä ja tarkastelee. Kääntää, vääntää ja nauttii sen suomasta lohdullisesta kivusta ja pelkää päivää kun on aika laskea siitä irti.
Joskus on kuitenkin pakko, mutta omainen on niin kiintynyt tuskaansa. Siihen pieneen, tummaan, suloiseen painoon sydämen päällä.
Mutta ei tähän ikävään ole tarkoitus juurtua, ei ole tarkoitus sitä hoivata vaan rakkautta.

Minä tiedän millainen on minun rakkauteni, sitä omaisen tulisi hoivata ja varjella, se meitä ihmisiä hoivaa ja varjelee. Se on ainutlaatuinen, se ei ole synonyymi sanalla tuska eikä sanalle ikävä.
Tuska pitää omaisen kotona, vain yksinäisyydessä sen tuntee parhaiten ja sitä voi vääntää, kääntää ja pidellä.

Mutta rakkaus, se laittaa ihmisen liikkeelle. Antaa siivet ja saa aikaan ihmeitä.

Viisas mies kertoi puheessaan tänään että vasta kun laskee irti tuskastaan voi nauttia rakkaudesta... Sitä tuskaa on kuitenkin helpompi käsitellä, se on pienempi kuin rakkaus, helpommin ymmärrettävä asia.

Jokohan se alkaisi omaisen olla aika laskea irti tuskastaan, levittää siipensä ja lentää?
Ja luottaa siihen että rakkaus kantaa...