Tervehdys kaikille!!
Kirjoitan nimimerkillä omainen koska juuri muuta minä en ole. Sinä hetkenä kun mieheni vankilan porteille saatoin tuli hänestä vanki ja minusta omainen. Ennen me oltiin mies ja vaimo, isä ja äiti, samassa paketissa lapset eli perhe. Tämä lakkasi olemasta 16.3.2009 ja meistä tuli vanki ja omainen, lapset hukkuivat johonkin sinne välimaastoon.
Sen vielä pystyy aikuinen järkevä ihminen ymmärtämään että johan siitä vankilalta katoaisi auktoriteetti jos se meitä aikuisia ihmisinä kohtelisi, mutta että tässä samassa rytäkässä tehdään tyhjäksi myös lasten oikeudet ja tarpeet. Missä on lastensuojelu tässä kohtaa kun sitä kuuluisaa lapsen etua poljetaan oikein viranomaistaholta?
Missä on se sosiaalitäti nyt kun lapsen oikeus kahteen vanhempaan on evätty?
Siis, minä olen omainen ja rakastan vankiani enkä malttaisi odottaa sitä päivää kun taas saan olla miehelleni vaimo, meillä on kaksi lasta ja yhdessä olemme perhe.
Siihen saattaa aikaa kulua joten tällä hetkellä mennään näillä, onko paljon vaihtoehtoja?
Maanantaina saatoin vankini portille, halit ja pusut vaihdettiin, ei haluttu itkeä. Koko päivä vietettiin yhdessä, pakattiin yhdessä, käytiin viime hetken ostoksilla, mutta ei haluttu itkeä.
Molemmat tiesivät sanoitta ja kyynelittäkin sen että siinä revittiin sydäntä rinnasta huolella.
Vanki astui portista sisään ja omainen autoon peruuttaen pois paikalta.
Kyyneleet vaan tulivat, ahdistus ja täydellinen tyhjyys tulvi yli kuin hyökyaalto. Jotain kuoli sisälläni, jonkin päälle oli astuttu, jotain pyhää oli tahrittu ja häpäisty, se jokin oli raiskattu, pahoinpidelty ja jätetty vuotamaan kuiviin.
Kerron heti kun tiedän mikä sisälläni kitui.
Minä en itke nyyhkyleffojen herkkiä kohtauksia, minä en itke muutenkaan juuri koskaan. Mies kysyi portilla että meinaanko vetistellä kun lähden? Vastasin ettei tuollaisia saa edes puhua.
En kai minä hänen tuskansa määrää halua lisätä tarjoamalla vielä omaanikin. Mutta kyllä minä vetistelin kuin vesiputous. Se vaan tuli, ensin yksi yksinäinen, kuin kokeeksi. Ne miljoona muuta seurasivat perässä kuin opetuslapset.
Sitten tuli tyhjyys. Täydellinen kykenemättömyys tuntea yhtään mitään.
Siinä tyhjyyden valtavassa hallissa istuessani alkoi nurkista ryömiä kysymyksiä. Miten tästä eteenpäin? Kuka minä olen ja mikä on minun roolini tässä kaikessa? Mitkä ovat minun oikeuteni jos niitä nyt ylipäätään on? Kuka minä olen? Siinä sitä ymmärtää olevansa täydellisen yksin.
Seuraavana seurasi viha. Viha yhteiskuntaa kohtaan. Mikä oikeus kenelläkään on riistää minulta oikeus rakastaa, tukea ja huolehtia?
Ymmärrän että vankini on tehnyt valintansa sinä hetkenä kun nyrkki heilahti ensimmäisen kerran, mutta oikeuttaako se riistämään minulta oikeuden rakastaa häntä siitä huolimatta?
Sitten syntyi taistelutahto, alkuun se oli sellaista hiljaista rummutusta, koko ajan kiihtyen...
Viekää oikeus rakastaa, viekää oikeus koskettaa, mutta perhettäni ette saa !!!
Näin meistä tuli vanki ja omainen, nyt meidän pitää opetella olemaan tällä tavalla perhe.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.