Syyllisyys, se vasta epämiellyttävä matkakumppani onkin. Se tekee sujuvasti seuraa kaikelle tälle häpeälle.

Mihin kaikkeen sitä syyllistyykään elämänsä aikana ja ruoskii itseään siitä loputtomiin. Sitä kantaa omansa lisäksi myös toisten syyllisyyttä, me omaiset kai vankiemme.
Me kannamme syyllisyyttä ja mikäli emme sitä kohtaa se muuttuu häpeäksi.

Tätä omainen pohti eilen mennessään nukkumaan. Kyllä, omainen on syyllinen. Siihen että lapsensa joutuvat kantamaan myös häpeää joka ei ole heidän omaansa. Se on koko perheen häpeää ja syyllisyyttä.
Se syyllisyys ja häpeä juontaa juurensa isän teosta. Siinä missä äiti kantaa sydämessään surua ja syyllisyyttä lapsensa rikoksesta, vaimo/puoliso kantaa syyllisyyttä siitä että on saattanut läheistensä, ystäviensä ja sukulaistensa vaikutus piiriin tämän keskeneräisen ja rikkonaisen ihmisen joka sitten syyllistyi rikokseen tuottaen sillä häpeää kaikille. Näinkö sen pitäisi mennä?

Ei. Syyllisyys on yksin vangin. Mikäli hän tuomionsa aikana sen kohtaa hän voi vapautua siitä ja jatkaa elämäänsä palaamatta rikoksen poluille. Meidän länsimaisen kulttuurimme, kristillisen käsityksemme mukaan synnit voi saada anteeksi tunnustamalla ne. Jos jätämme syntimme, syyllisyytemme tunnustamatta ja etsimme aina vikaa jostain muualta syyllisyytemme muuttuu häpeäksi.

Vanki on siis syyllinen, omainen voi vain auttaa vankiaan kohtaamaan sen ja näin voimme kaikki vapautua siitä. Vankila ei ole syyllinen tilanteemme syntyyn.
Mutta se tottavie on syyllinen siihen että se koko ajan menee enemmän solmuun.
Se on syyllinen meidän ihmisyytemme kieltämiseen.
Se on syyllinen siihen että on poikennut asemastaan ja ottanut itselleen valtuuksia joita kellään ihmisellä ei ole, eikä pitäisi olla.
Vasta kun tämä suuri, ihmisiä jauhava koneisto tunnustaa syntinsä niitten peittelyn sijaan voivat muuttua asenteet ja vankien sekä heidän omaistensa kohtelu.

Omainen on syntinsä tunnustanut, ymmärtänyt olevansa syyllinen vähän yhteen sun toiseen asiaan. Näin ollen omainen on myös oppinut vetämään rajan siihen mikä on omaisen omaa ja mikä jonkun toisen taakkaa.
Omainen ei ole velvollinen kantamaan kenenkään muun painolasteja, ei vanginkaan. Vangin pitää kantaa ne itse, mutta omainen voi kannatella vankiaan. Omainen voi rakastaa niin että toinen pystyy kohtaamaan itsensä ja syyllisyytensä.

Omainen voi vapauttaa vankinsa tuntemasta kiitollisuuden velkaa. Omainen on tässä omasta vapaasta tahdostaan. Omainen valitsi tämän tien ja elämäntilanteen ihan itse.
Toki omainen olisi voinut lähteä kulkemaan eri suuntaan ja jättää vangin rikoksen teon jälkeen seisomaan myrskyn silmään yksin.
Mutta omainen tahtoi seistä rinnalla, kannatella jotta toinen voisi kantaa virheestään seuraukset. Ja vaikka nyt on esitetty kysymys ovatko lapset turvassa ihmisen kanssa joka toimii näin aiheuttaen lapsilleen kärsimystä niin omaisen on pohdinnan tuloksena vastattava edelleen että kyllä, kyllä he ovat.
Lapset toivon mukaan ja autettuina oppivat ymmärtämään ettei ihminen ole täydellinen. Vajavaista ja keskeneräistä ihmistä voi rakastaa tämän syyllisyydestä huolimatta. Ehkä he vuosien päästä muistelevat elämäämme nyt ja huomaavat avioliiton, perheen merkityksen. Sen että ketään ei jätetä yksin eikä hylätä.
Ihminen ei ole paha, vain teko on. He ehkä näkevät äidin joka rakastaa heitä, heidän virheistään huolimatta, isää isän virheistä huolimatta. He näkevät isän joka kantoi vastuunsa omista virheistään, seisoi tekojensa takana.
He ehkä oppivat elämän jatkuvuudesta jotain, sen että se jatkuu kaikista vaikeuksista huolimatta. Sateen jälkeen tulee aina aurinko.

Yksin eivät se pysty eikä heidän tarvitse tällaisia asioita keksiä. Omainen on myös äiti ja äidin tehtävä on heitä tässä prosessissa auttaa.
Omainen tahtoi tehdä niin sanoessaan tahdon, avioituessaan tämän keskeneräisen ihmisen kanssa, isän, aviomiehen, vangin kanssa.

Sinä joka omaisen haluat tuomita valintojensa tähden, kertoen omaisen ja vangin olevan huonoja mielenvikaisia ihmisiä voit miettiä. Miettiä sitä että kun tämä koettelemus on meidän osaltamme ohi, olemme hiukan valmiimpia, hieman kokonaisempia. Sinä kannat sydämessäsi yhä vihaa ja katkeruutta kun me siirrymme eteenpäin. Sinä olet sen sijaan että olisit yrittänyt ymmärtää, vihannut ja tuominnut.
Ymmärtäminen ei ole synonyymi sanalle hyväksyä. Omainen ymmärtää ihmistä, mutta ei hyväksy hänen tekoaan. Omainen ja vanki kasvavat ihmisinä ja ovat muutaman vuoden päästä laskeneet irti tästä ikävästä kokemuksesta, oppineet jotain ihmisyydestä ja näin parantaneet elämänsä laatua.

Istutko sinä edelleen tuomiten, sydän mustana vihasta?