Tänään ei minulla ole varsinaista aihetta, vain tarve kirjoittaa.

Odotan vangiltani kirjettä, eilen hän soitti ja varoitti sen sävystä. Millainen vaimo olen ollut jos miehen pitää soittaa vaimolleen ja varoittaa kirjeen sävystä?

Omaisen sietää miettiä tätä. Omaisella on kaikenlaista mietittävää.

Se on hienoa että yhteiskunta tukee perheitä vaikeassa elämäntilanteessa.
Sosiaalikeskus tukee meitä puolisoina, elatusvelvollisina puolisoina.
Kela tukee meitä perheenä, vankia ei poisteta ruokakunnasta tuomion ajaksi.
Tuomio on liian lyhyt. Pitää olla yli vuosi ennen kuin voidaan näin toimia. Eikä auttanut selitykset että itse tuomiohan ON yli vuoden, ensimmäinen mahdollinen vapautumispäivä on vaan määrätty siten ettei vuosi tule täyteen.
Se on upeaa miten yhteiskunta on järjestäytynyt näin hienosti, hölmö omainen vain olisi toivonut tukea eurojen muodossa.

Nykypäivänä avioliitto ei ole taloudellisesti kannattavaa. Eikä pidä hämmästellä sitä miten avioero tilastot kasvaa. Syntyy uusiosusipareja kun yhteiskunta ajaa taloudelliseen eroon. On halvempaa asua erillään, maksaa vuokra kahdesta asunnosta, kahdet sähköt ja vesimaksut.
Omainen peräänkuuluttaa perinteistä perhemallia, mutta ymmärtää toki sen että avioero muodostuu vaihtoehdoksi taloudellisessa ahdingossa.

Omainen on joutunut oppimaan että ihmisen tukiverkko muodostuu ihan jostain muusta kuin julkisesta sektorista. Julkinen sektori on synonyymi sanalle työpaikka. Se ei ole pienen ihmisen asialla vaan työntekijöittensä asialla.
Se tekee tavalla tai toisella itsensä tarpeelliseksi koska ilman tätä menetettäisiin työpaikkoja. Ilman hätää kärsiviä, vaikeassa elämäntilanteessa olevia, syrjäytyneitä ja kriisin kohdanneita jäisi moni sosiaalityöntekijä, kelan työntekijä ja työkkärin täti/setä ilman työtä.

Ainoa keino säilyttää nämä kultaakin kalliimmat työpaikat on ajaa yksittäiset ihmiset aina vain pahempaan ahdinkoon.

Missä on nyky yhteiskunnasta lähimmäisen rakkaus?