Aamu avautui aurinkoisena tänäänkin. Omaisen on vallannut kesää kohti mentäessä pesän rakennus vietti. Pitää kuopsuttaa pihalla ja luututa nurkissa, elämä kulkee päättäväisin askelin eteenpäin. Halusin tai en.

Jos nyt vielä joku saa jonkun flunssa tai vatsataudin tai oma vaiva alkaa äityä niin omainen alkaa kirkua!
Eilen omainen soitti saramäkeen siinä toivossa että saisi puhelimeen sen sosiaalityöntekijän jonka nimeä ei vankini muistanut. Sen miespuolisen.
Koska voisi olettaa että ala olisi naisvaltainen niin moisen mokoman jäljittäminen ei myöskään oletettavasti olisi kovinkaan monimutkainen tehtävä.
Kaikkea sitä aina olettaa voi... Ensimmäisen kerran keskus neiti kertoi yhdistävänsä omaisen A:lle joka osaisi varmasti neuvoa että ketä omaisen tulisi puhelimessa tiedustella, mutta onnistuikin yhdistämään B:lle jolla ei ollut hajuakaan sosiaalityöntekijöistä ja kertoi että A:kin on joku liikunnan/toiminnan tms ohjaaja.
B oli kuitenkin hirvittävän mukava ja ensimmäistä kertaa omainen törmäsi huumorintajuun saramäessä.
Ei siinä auttanut kuin uusi yritys. Tällä kertaa vastasi eri keskusneiti, hän osasi lukea ja yhdisti s o s i a a l i t y ö n t e k i j ä l l e.
Tämä oli nainen eikä hänkään tiennyt kertoa että minkäs nimisiä miespuolisia sosiaalityöntekijöitä heiltä löytyy. Miten monta niitä voi olla?
Sen sijaan hän kyllä ohjeisti omaista että jos jo viidettä viikkoa odotellaan perhetapaamista niin eiköhän siitä pian tule jonkinlainen päätös, että myönnetäänkö vaiko eikö.
Jonkun sitten pitäisi omaiselle soitella talosta päin ja tiedustella halukkuuttani, kysyinpä vielä että onko ollenkaan minkäänlaista mahdollisuutta esittää toivomusta päivän suhteen niin lupasi että olisi sovittavissa. Jaa'a, skeptikko omainen jäi pohtimaan että onko se mahdollisuus teoreettinen vai toteutuukohan se myös käytännössä.
Perustelin toivettani sillä että olisi leikkaus tulossa itsellä, ehkäpä jopa kerrankin voisi käytäntö kohdata teorian...

Vankini on kovasti pahoillaan, vankini on myös kovasti välillä ärsyttävä. Ehkä sitä ei tule siellä asettuneeksi kovinkaan hyvin toisen asemaan. Voihan se olla vaikea ymmärtää että omaisella täällä on ollut melkoisen vaikeaa.
Nirinari ja valivali ja jospas omainen voisi hänelle jotain toimittaa kun tarvitsisi... Juu, tarvitseehan se vanki sielläkin vaatetta, mutta mistä ihmeestä se kuvittelee omaisen kaivavan rahat kaikkiin tarpeisiinsa? Kuvittelee raasu että omainen istuu jättimäisen rahakirstun päällä heiluttamassa jalkojaan ja naureskelee ivallisesti? ARGH !

Omainen voisi myös kirjoitella useammin. Voisihan omainen näin tehdä. Omainen voisi myös ostaa naapurille farmari mersun, ystävälle kesä asunnon espanjasta ja tutulle viikon loman rukalla ruska aikaan. Jos siis olisi rahaa käytettävissä ylin kyllin, kun ne postimerkitkin maksavat vaikka kappalehinta niin vähän onkin. Ja näillä tuloilla ei juurikaan ole hurraamista ollut.

Omaisen pitäisi kuulemma myydä ompeluksiaan niin saisi lisätuloja. Niinpä niin, niin pitäisi. Mutta ensin jostain pitäisi löytää se muutama ylimääräinen tunti vuorokauteen kun omainen sai syntymä lahjana sen vakion 24 tuntia vuorokauteen.
Omaisen pitäisi yhtä ja toista, ihan ensin omaisen tulisi unohtaa että on itse olemassa ja keskittyä vain sen miehenpuolikkaan tunteisiin ja tarpeisiin.

Toki se on helppo ymmärtää ja tuntuuhan se hyvältäkin että vanki luottaa omaisen apuun asioissa ja uskaltaa pyytää. Sitä tuntee ikäänkuin samanlaista mielihyvää kuin siitä että on lapsensa mielestä se turvallinen ihana äiti jolle voi kiukutakin, katkeran suloista. Monessakohan parisuhteessa, avioliitossa edetään samoin?
Mennään eteenpäin vain sen toisen tarpeita kunnioittaen ja ne tyydyttäen ja unohdetaan ne omat kun toinenkin niin tekee? Pelinhenki on perseestä.

Voi paska ja parisuhde angsti  !!!